Luku 22

Osa 2 – Todistajia maan ääriin asti

Sivuilla 423–443 käsitellään sitä, miten Valtakunnan julistustyötä tehtiin vuosina 1914–35. Jehovan todistajien mukaan Jeesus Kristus asetettiin vuonna 1914 valtaistuimelle taivaalliseksi Kuninkaaksi, jolla on valta hallita kansoja. Maan päällä ollessaan Jeesus ennusti, että Valtakunnan sanoman maailmanlaajuinen saarnaaminen huolimatta kiihkeästä vainosta kuuluisi tunnusmerkkiin, joka osoittaisi hänen olevan läsnä kuninkaanvallassa. Mitä oikeastaan tapahtui vuoden 1914 jälkeen?

ENSIMMÄINEN maailmansota imaisi vuonna 1914 Euroopan nopeasti pyörteisiinsä. Sitten se levisi muihin maihin, niin että se käsitti arviolta 90 prosenttia maailman väestöstä. Miten tuohon sotaan liittyneet tapahtumat vaikuttivat Jehovan palvelijoiden saarnaamistoimintaan?

Ensimmäisen maailmansodan synkät vuodet

Sodan alkuvuosina työtä ei paljon yritetty estellä paitsi Saksassa ja Ranskassa. Monin paikoin levitettiin runsaasti traktaatteja ja ”Luomisnäytöstä” esitettiin jatkuvasti, tosin paljon vähäisemmässä määrin vuoden 1914 jälkeen. Sotainnostuksen voimistuessa papit panivat Brittiläisessä Länsi-Intiassa liikkeelle huhun, että Vartiotorni-seuran edustaja E. J. Coward oli saksalainen vakooja, ja siksi hänen käskettiin lähteä. Kun Täyttynyt salaisuus -kirjan levitys alkoi vuonna 1917, vastustus levisi laajalle.

Ihmiset halusivat kovasti saada tuon kirjan. Seura joutui vain muutamassa kuukaudessa yli kymmenkertaistamaan painajille antamansa alkuperäisen tilauksen. Kristikunnan papisto oli kuitenkin raivoissaan siitä, että sen vääriä oppeja paljastettiin. Se käytti hyväkseen sota-ajan hysteriaa saattaakseen raamatuntutkijat epäedulliseen valoon hallitusviranomaisten silmissä. Kautta Yhdysvaltain väkijoukot ahdistelivat miehiä ja naisia, joiden tiedettiin levittäneen raamatuntutkijoiden kirjallisuutta. Heidän päälleen kaadettiin tervaa ja höyheniä. Kanadassa tehtiin kotietsintöjä, ja niitä, joilta löydettiin tiettyjä  Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran julkaisuja, uhkasi suuri sakko tai vankeus. Thomas J. Sullivan kertoi kuitenkin, että kerran kun hän vietti Port Arthurissa Ontariossa yön putkassa, kaupungin poliisit veivät kiellettyä kirjallisuutta kotiinsa itseään ja ystäviään varten ja levittivät siten koko varaston – noin 500–600 kappaletta.

Vartiotorni-seuran päätoimistoonkin hyökättiin, ja sen johtaville veljille langetettiin pitkiä vankeustuomioita. Vihollisista näytti siltä, että raamatuntutkijat olivat saaneet kuoliniskun. Todistaminen laajaa julkista huomiota herättävällä tavalla lakkasi miltei kokonaan.

Siitä huolimatta nekin raamatuntutkijat, jotka oli teljetty vankilaan, löysivät tilaisuuksia puhua vankitovereilleen Jumalan tarkoituksesta. Kun Seuran virkailijat ja heidän läheiset toverinsa saapuivat Atlantassa Georgiassa sijaitsevaan vankilaan, heitä ensin kiellettiin saarnaamasta. Mutta he keskustelivat Raamatusta omassa joukossaan, ja heidän käytöksensä ja elintapansa vetivät toisia puoleensa. Muutaman kuukauden kuluttua vankilan apulaisjohtaja määräsi heidän tehtäväkseen uskonnollisen opetuksen antamisen muille vangeille. Ryhmän koko kasvoi niin, että tunneilla oli lopulta läsnä noin 90 henkeä.

Muutkin uskolliset kristityt löysivät tapoja todistaa noina sotavuosina. Tämä johti toisinaan Valtakunnan sanoman leviämiseen maihin, joissa hyvää uutista ei ollut vielä saarnattu. Niinpä vuonna 1915 muuan kolumbialainen raamatuntutkija lähetti espanjankielisen Jumalan aikakausisuunnitelma -kirjan New Yorkista eräälle miehelle Bogotáan Kolumbiaan. Suunnilleen puolen vuoden kuluttua tuli vastaus Ramón Salgarilta. Hän oli tutkinut kirjan huolellisesti, ihastunut siihen ja halusi 200 kirjaa levitettäväksi toisille. Myös Brooklynissa New Yorkissa toimiva veli J. L. Mayer postitti useita espanjankielisiä Raamatuntutkijain Lehtiä. Niitä meni melkoisesti Espanjaan. Ja kun silloin Barbadosissa ollut Alfred Joseph sai työpaikan Sierra Leonesta Länsi-Afrikasta, hän käytti siellä hyväkseen tilaisuuksia todistaa äskettäin oppimistaan Raamatun totuuksista.

Kolporteeraajilla, joiden palvelukseen kuuluivat kotikäynnit ja liiketyö, oli usein vaikeampaa. Monet El Salvadoriin, Hondurasiin ja Guatemalaan lähteneet kuitenkin ahersivat noissa maissa vuonna 1916 kertoen elämää antavista totuuksista ihmisille. Näihin aikoihin teki englantilainen kolporteeraaja Fanny Mackenzie kaksi laivamatkaa itämaille. Hän levitti Kiinassa, Japanissa ja Koreassa raamatullista kirjallisuutta ja huolehti sitten kiinnostuneista kirjeitse.

Saatavissa olevien tietojen mukaan niiden raamatuntutkijoiden määrä, jotka raportoivat osallistuneensa jollakin tavoin hyvän uutisen saarnaamiseen toisille vuoden 1918 aikana, oli koko maailmassa vähentynyt 20 prosenttia vuoden 1914 raporttiin verrattuna. Jatkaisivatko he hellittämättä palvelustaan sen ankaran kohtelun jälkeen, jota he olivat saaneet osakseen sotavuosina?

 Taas täynnä elinvoimaa

Maaliskuun 26. päivänä 1919 Vartiotorni-seuran presidentti ja hänen toverinsa vapautettiin epäoikeudenmukaisesta vankeudestaan. Jumalan valtakunnan hyvän uutisen viemiseksi eteenpäin tehtiin nopeasti suunnitelmia.

Tuon vuoden syyskuussa Cedar Pointissa Ohiossa pidetyssä yleiskonventissa Seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford tähdensi puheessaan sitä, että Jumalan messiaanisen valtakunnan loistoisan tulemisen julistaminen on Jehovan palvelijoille todella tärkeää työtä.

Silloin tuohon työhön osallistuvien todellinen määrä oli kuitenkin pieni. Jotkut, jotka olivat vuonna 1918 vetäytyneet pois pelon vuoksi, alkoivat taas toimia, ja muutamat muut liittyivät heidän riveihinsä. Mutta käytettävissä olevien numerotietojen mukaan oli vuonna 1919 vain noin 5700 aktiivista todistajaa 43 maassa. Jeesus oli kuitenkin ennustanut: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille.” (Matt. 24:14.) Miten se voitaisiin toteuttaa? Sitä he eivät tienneet eivätkä myöskään sitä, miten pitkään todistaminen jatkuisi. Jumalan uskolliset palvelijat olivat kuitenkin halukkaita ja innokkaita jatkamaan työtä. He luottivat siihen, että Jehova ohjaisi asioita tahtonsa mukaisesti.

He tarttuivat työhön haluten palavasti toimia niin kuin Jumalan sanassa selvästi ilmaistiin. Käytettävissä olevien raporttien mukaan Jumalan valtakunnasta julkisesti julistavien määrä lähes kolminkertaistui kolmessa vuodessa, ja vuonna 1922 he olivat ulottaneet ahkeran saarnaamisensa 15 sellaiseen maahan, joissa ei ollut vielä vuonna 1919 saarnattu.

Kiehtova aihe

He julistivat todella sähköistävää sanomaa: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.” Veli Rutherford oli puhunut tästä aiheesta vuonna 1918. Se oli myös vuonna 1920 julkaistun 128-sivuisen kirjasen nimi. Vuosina 1920–25 tuota samaa aihetta käsiteltiin yli 30 kielellä yhä uudelleen eri puolilla maailmaa yleisökokouksissa kaikilla niillä alueilla, joilla oli käytettävissä puhujia. Sen sijaan että tässä esitelmässä olisi sanottu kaikkien hyvien ihmisten menevän taivaaseen, niin kuin kristikunta opettaa, siinä kiinnitettiin huomio Raamattuun perustuvaan toivoon, jonka mukaan tottelevaiset ihmiset voivat elää ikuisesti paratiisimaassa (Jes. 45:18; Ilm. 21:1–5). Siinä ilmaistiin myös ehdoton luottamus siihen, että tuon toivon toteutuminen oli hyvin lähellä.

Noita esitelmiä mainostettiin sanomalehdissä ja mainostauluilla. Aihe oli kiehtova. Helmikuun 26. päivänä 1922 oli yli 70000 henkeä läsnä 121 paikassa pelkästään Saksassa. Ei ollut epätavallista, että yhteen paikkaan kokoontui tuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Kapkaupungin oopperatalossa Etelä-Afrikassa esitelmää oli kuuntelemassa 2000 henkeä. Oslon yliopiston  juhlasali oli viimeistä sijaa myöten täynnä, ja lisäksi jouduttiin käännyttämään pois niin paljon ihmisiä, että ohjelma oli esitettävä uudelleen puolitoista tuntia myöhemmin – ja jälleen sali oli tupaten täynnä.

Klagenfurtissa Itävallassa Richard Heide sanoi isälleen: ”Aion mennä kuuntelemaan tuota puhetta, sanokoot muut mitä tahansa. Haluan tietää, onko tämä vain hämäystä vai onko siinä perää!” Se, mitä hän kuuli, teki häneen syvän vaikutuksen, ja pian hän ja hänen sisarensa samoin kuin heidän vanhempansa kertoivat siitä toisille.

Raamatun sanoma ei kuitenkaan ollut tarkoitettu vain niille, jotka kävivät kuuntelemassa esitelmiä. Muidenkin oli saatava tietää siitä. Suuren yleisön lisäksi myös poliittisten ja uskonnollisten johtajien piti kuulla siitä. Miten asia hoidettaisiin?

Voimakkaiden julistusten levitys

Painatteet löysivät tiensä miljoonien sellaisten ihmisten käsiin, jotka ennestään tunsivat raamatuntutkijat ja heidän julistamansa sanoman vain kuulopuheiden perusteella. Vuosina 1922–28 annettiin tehokasta todistusta seitsemän voimakkaan julistuksen, raamatuntutkijoiden vuotuisissa konventeissa hyväksyttyjen päätösten, avulla. Noiden konventtien jälkeen useimpia päätöksistä levitettiin 45–50 miljoonaa kappaletta – todella hämmästyttävä suoritus silloiselta Valtakunnan julistajien pieneltä joukolta!

Vuoden 1922 päätös oli nimeltään ”Varoittava kehoitushuuto maailman johtajille”. Se haastoi heidät perustelemaan väitettään, että he voisivat vakiinnuttaa ihmiskunnalle rauhan, menestyksen ja onnellisuuden, tai elleivät he onnistuisi siinä, myöntämään, että vain Jumalan valtakunta, jota hänen Messiaansa hallitsee, voi saada tämän aikaan. Saksassa tuo päätös lähetettiin kirjattuna kirjeenä Saksan maanpaossa olevalle keisarille, presidentille ja kaikille valtiopäivämiehille, ja noin 4,5 miljoonaa kappaletta levitettiin yleisölle. Etelä-Afrikassa Edwin Scott kävi kirjallisuusreppu  selässään ja vihaisten koirien hätistämiseen tarkoitettu keppi kädessään 64 kaupungissa ja levitti 50000 päätöstä. Kun Etelä-Afrikan hollantilaiset papit kävivät sen jälkeen seurakuntalaisten kodeissa keräämässä rahaa, monet seurakuntalaiset heristivät päätöstä vasten pappinsa kasvoja ja sanoivat: ”Teidän pitäisi lukea tämä, ettette enää tulisi pyytämään meiltä rahaa.”

Vuonna 1924 päätös nimeltä ”Syytös väärää kristillisyyttä vastaan” ilmaisi pappien epäraamatulliset opetukset ja tavat, paljasti heidän maailmansodanaikaisen roolinsa ja kehotti ihmisiä tutkimaan Raamattua, jotta he saisivat itse tietoa niistä suurenmoisista järjestelyistä, joihin Jumala on ryhtynyt ihmiskunnan siunaamiseksi. Siihen aikaan Italiassa painajia vaadittiin panemaan nimensä kaikkiin painotuotteisiin, ja heitä pidettiin vastuullisina niiden sisällöstä. Italian raamatuntutkijoiden työn valvoja toimitti jäljennöksen päätöksestä hallitusviranomaisille, jotka tarkastivat sen ja antoivat heti luvan sen painamiseen ja levittämiseen. Myös painajat suostuivat julkaisemaan sen. Italian veljet levittivät sitä 100000 kappaletta. He varmistautuivat erityisesti siitä, että myös paavi ja Vatikaanin korkeat virkailijat saivat sen.

Ranskassa tämän päätöksen levitys nostatti papeissa kiihkeän ja usein väkivaltaisen reaktion. Saksassa eräs pommerilainen pappi nosti epätoivoissaan oikeusjutun Seuraa ja sen johtajaa vastaan mutta hävisi jutun, kun oikeus kuuli koko päätöksen sisällön. Saadakseen työskennellä niiden häiritsemättä, jotka eivät halunneet ihmisten tietävän totuutta, Kanadan Québecin provinssin raamatuntutkijat jättivät päätöksiä koteihin aamun varhaisina tunteina, kello kolmesta lähtien. Ne olivat jännittäviä aikoja!

Tyydyttävät vastaukset synnyttävät kiitollisuutta

Ensimmäisen maailmansodan aikana monia armenialaisia ajettiin julmasti pois kotoaan ja synnyinmaastaan. Vain parikymmentä vuotta aiemmin oli satojatuhansia armenialaisia surmattu, ja monet olivat paenneet henkensä edestä. Jotkut näistä ihmisistä olivat lukeneet Vartiotorni-seuran julkaisuja kotimaassaan. Useimmat heistä saivat kuitenkin todistusta niissä maissa, joihin he päätyivät pakolaisiksi.

Kovien kokemustensa vuoksi monet pohtivat vakavia kysymyksiä: Miksi Jumala on sallinut pahuutta? Miten pitkään se jatkuu? Milloin se  päättyy? Jotkut heistä olivat kiitollisia kuullessaan Raamatusta löytyvistä tyydyttävistä vastauksista. Armenialaisten raamatuntutkijoiden ryhmiä muodostui nopeasti Lähi-idän kaupunkeihin. Heidän intonsa Raamatun totuuden puolesta vaikutti muidenkin elämään. Myös Etiopiassa, Argentiinassa ja Yhdysvalloissa jotkut armenialaiset ottivat hyvän uutisen vastaan ja omaksuivat iloiten vastuun kertoa siitä toisille. Yksi heistä oli Krikor Hatzakortzian, joka levitti 1930-luvun puolivälissä yksinäisenä tienraivaajana Valtakunnan sanomaa Etiopiaan. Kerran kun vastustajat syyttivät häntä väärin, hänellä oli tilaisuus todistaa jopa keisari Haile Selassielle.

Arvokkaiden totuuksien vieminen takaisin synnyinseuduille

Palava halu kertoa elintärkeistä Raamatun totuuksista sai monet palaamaan synnyinmaahansa tekemään evankelioimistyötä. He reagoivat samalla tavoin kuin ne useista maista tulleet, jotka olivat Jerusalemissa vuonna 33 ja joista tuli uskovia, kun pyhä henki sai apostolit ja heidän toverinsa puhumaan monilla kielillä ”Jumalan suurenmoisuuksista” (Apt. 2:1–11). Ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden uskovien tavoin nämä nykyajan opetuslapsetkin veivät totuuden mukanaan kotimaahansa.

Sekä miehiä että naisia, jotka olivat oppineet totuuden ulkomailla, palasi  Italiaan. Heitä tuli Amerikasta, Belgiasta ja Ranskasta, ja he julistivat innokkaasti Valtakunnan sanomaa kaikkialla, minne he asettuivat asumaan. Sveitsin italiankielisestä Ticino-nimisestä kantonista muutti kolporteeraajia Italiaan. Vaikka heitä oli vähän, he olivat yksimielisiä, ja siksi heidän toimintansa hyvin pian ulottuikin lähes kaikkiin Italian huomattaviin kaupunkeihin ja moniin kyliin. He eivät laskeneet tähän työhön uhraamiaan tunteja. Vakuuttuneina siitä, että he saarnasivat totuuksia, jotka Jumala halusi ihmisten tietävän, he työskentelivät usein aamusta iltaan tavoittaakseen mahdollisimman monia ihmisiä.

Myös kreikkalaiset, joista oli tullut raamatuntutkijoita Kreikan lähinaapurissa Albaniassa ja kaukaisessa Amerikassa saakka, käänsivät katseensa kotimaahansa. He olivat innoissaan saadessaan tietää, että ikonien palvonta on epäraamatullista (2. Moos. 20:4, 5; 1. Joh. 5:21), että syntisiä ei kärvennetä tulisessa helvetissä (Saarn. 9:5, 10; Hes. 18:4; Ilm. 21:8) ja että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan todellinen ja ainoa toivo (Dan. 2:44; Matt. 6:9, 10). He olivat innokkaita kertomaan näitä totuuksia maanmiehilleen – suusanallisesti tai kirjeitse. Se johti siihen, että Jehovan todistajien ryhmiä alkoi muodostua manner-Kreikkaan sekä Kreikan saaristoon.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen virtasi tuhansia puolalaisia työhön Ranskan hiilikaivoksiin. Ranskalaiset seurakunnat eivät sivuuttaneet heitä siksi, että he puhuivat eri kieltä. He keksivät keinoja kertoa Raamatun totuuksia näille kaivosmiehille ja heidän perheilleen, ja suopeasti suhtautuvia puolalaisia oli pian enemmän kuin ranskalaisia todistajia. Se, että hallitus karkotti 280 heistä takaisin Puolaan vuonna 1935, vain vauhditti Valtakunnan sanoman leviämistä siellä. Niinpä vuonna 1935 Puolassa osallistui todistamiseen 1090 Valtakunnan julistajaa.

Oli muitakin, jotka vastasivat kutsuun lähteä kotimaastaan ryhtyäkseen palvelukseen ulkomailla.

Innokkaat eurooppalaiset evankelistat auttavat ulkomaisilla kentillä

Kansainvälisen yhteistoiminnan ansiosta Baltian maat (Viro, Latvia ja Liettua) kuulivat Jumalan valtakuntaa koskevista sydäntälämmittävistä totuuksista. Englannista, Saksasta, Suomesta ja Tanskasta tuli 1920- ja 1930-luvulla innokkaita veljiä ja sisaria, jotka todistivat laajalti tällä alueella. Paljon kirjallisuutta levitettiin, ja tuhannet kuulivat raamatullisia puheita. Raamatullisia radio-ohjelmia, joita esitettiin säännöllisesti Virossa useilla kielillä, kuultiin silloisessa Neuvostoliitossa saakka.

Saksasta lähti 1920- ja 1930-luvulla avuliaita työntekijöitä esimerkiksi Alankomaihin, Belgiaan, Bulgariaan, Espanjaan, Itävaltaan, Jugoslaviaan, Luxemburgiin, Ranskaan ja Tšekkoslovakiaan. Heidän joukossaan oli Willy Unglaube. Palveltuaan jonkin aikaa Magdeburgin Beetelissä Saksassa hän huolehti kokoaikaisena evankelistana eri tehtävistä Ranskassa, Algeriassa, Espanjassa, Singaporessa, Malesiassa ja Thaimaassa.

Kun Ranska pyysi 1930-luvulla apua, Ison-Britannian kolporteeraajat  osoittivat olevansa selvillä siitä, että kristillinen saarnaamistehtävä vaati evankelioimaan oman maan lisäksi myös muissa maailman osissa (Mark. 13:10). John Cooke oli yksi niistä innokkaista työntekijöistä, jotka vastasivat makedonialaisen kutsuun (vrt. Apt. 16:9, 10). Kuuden seuraavan vuosikymmenen aikana hän huolehti palvelustehtävistä Ranskassa, Espanjassa, Irlannissa, Portugalissa, Angolassa, Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa. Hänen veljensä Eric jätti työnsä, joka hänellä oli ollut Barclays Bankissa, ja lähti Johnin kanssa kokoajanpalvelukseen Ranskaan; sen jälkeen hänkin palveli Espanjassa ja Irlannissa sekä osallistui lähetystyöhön Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) ja Etelä-Afrikassa.

Toukokuussa 1926 George Wright ja Edwin Skinner, jotka olivat kotoisin Englannista, ottivat vastaan kutsun auttaa laajentamaan Valtakunnan työtä Intiassa. Heillä oli suunnaton alue! Siihen sisältyivät Afganistan, Burma (nykyinen Myanmar), Ceylon (nykyinen Sri Lanka), Intia ja Persia (nykyinen Iran). Heidän saapuessaan Bombayhin heitä olivat vastassa monsuunisateet. Huolehtimatta liiemmälti omasta mukavuudestaan he kuitenkin matkustivat pian maan etäisimpiinkin osiin etsimään tiedossa olleita raamatuntutkijoita ja rohkaisemaan heitä. He levittivät myös suuret määrät kirjallisuutta herättääkseen kiinnostusta muissa. Työtä tehtiin tehokkaasti. Niinpä vuonna 1928 Travancoressa (Keralassa) Intian eteläosassa työskentelevät 54 Valtakunnan julistajaa järjestivät 550 yleisökokousta, joissa oli läsnä noin 40000 henkeä. Vuonna 1929 muutti Ison-Britannian kentältä neljä muuta tienraivaajaa Intiaan auttamaan työssä. Vuonna 1931 saapui Englannista Bombayhin vielä kolme uutta tienraivaajaa. Yhä uudelleen he ponnistelivat matkustaakseen tuon suuren maan eri osiin ja levittivät sekä englanninkielistä että myös Intian kielille käännettyä kirjallisuutta.

Mitä sillä välin tapahtui Itä-Euroopassa?

Hengellistä satoa

Ennen ensimmäistä maailmansotaa oli eri puolille Itä-Eurooppaa kylvetty Raamatun totuuden siemeniä, ja jotkin niistä olivat juurtuneet. Vuonna 1908 muuan nöyrä unkarilainen nainen, Andrásné Benedek, oli palannut Itävalta-Unkariin kertomaan toisille oppimistaan hyvistä asioista. Kaksi vuotta myöhemmin myös Károly Szabó ja József Kiss olivat tulleet takaisin tuohon maahan, ja he levittivät Raamatun totuutta erityisesti alueilla, jotka tunnettiin myöhemmin Romaniana ja Tšekkoslovakiana. Hurjistuneen papiston väkivaltaisesta vastustuksesta huolimatta tutkisteluryhmiä muodostettiin ja laajakantoista todistusta annettiin. Toisia liittyi heidän seuraansa julistamaan julkisesti uskoaan,  ja vuonna 1935 Valtakunnan julistajien määrä oli noussut Unkarissa 348:aan.

Romanian koko lähes kaksinkertaistui, kun voittajat piirsivät Euroopan kartan uudelleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Raporttien mukaan tässä laajennetussa maassa oli vuonna 1920 noin 150 raamatuntutkijoiden ryhmää ja niiden yhteydessä 1700 henkeä. Seuraavana vuonna Herran illallisen vietossa lähes 2000 otti osaa muistonvieton vertauskuviin ja ilmaisi siten tunnustautuvansa Kristuksen hengellävoidelluiksi veljiksi. Tuo määrä kasvoi jyrkästi neljän seuraavan vuoden aikana. Vuonna 1925 muistonvietossa oli läsnä 4185, ja silloisen tavan mukaan epäilemättä useimmat ottivat osaa vertauskuviin. Heidän kaikkien usko pantaisiin kuitenkin koetukselle. Osoittautuisivatko he aidoksi ”vehnäksi” vai ainoastaan sen jäljitelmäksi? (Matt. 13:24–30, 36–43.) Tekisivätkö he todella sitä todistustyötä, jonka Jeesus oli määrännyt seuraajilleen? Olisivatko he siinä hellittämättömiä kohdatessaan kiivasta vastustusta? Olisivatko he uskollisia silloinkin, kun toiset ilmaisisivat samanlaista henkeä kuin Juudas Iskariot?

Vuodelta 1935 koottu raportti ilmaisee, ettei kaikilla ollut sellaista uskoa, joka olisi auttanut heitä kestämään. Sinä vuonna oli Romaniassa vain 1188 henkeä osallistunut todistuksen antamiseen jossakin määrin, vaikka muistonvieton vertauskuviin oli ottanut osaa yli kaksinkertainen määrä. Uskolliset ahersivat kuitenkin Herran palveluksessa. He kertoivat toisille nöyrille ihmisille Raamatun totuuksista, jotka ilahduttivat suuresti heidän omaa sydäntään. He välittivät tätä tietoa varsinkin levittämällä kirjallisuutta. Vuosina 1924–35 he olivat levittäneet kiinnostuneille jo yli 800000 kirjaa ja kirjasta ja lisäksi traktaatteja.

Entä miten työ eteni Tšekkoslovakiassa, josta oli vuonna 1918 tullut itsenäinen tasavalta Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian kukistuttua? Täällä tuotti vieläkin tehokkaampi todistaminen hengellistä satoa. Aiemmin oli saarnattu unkarin, venäjän, romanian ja saksan kielellä. Sitten vuonna 1922 useat raamatuntutkijat palasivat Amerikasta kiinnittääkseen huomiota slovakkia puhuvaan väestöön, ja seuraavana vuonna muuan Saksasta tullut pariskunta alkoi keskittyä tšekkien alueeseen. Säännölliset konventit, vaikka ne olivatkin pieniä, rohkaisivat ja yhdistivät veljiä. Sen jälkeen kun seurakunnat vuonna 1927 järjestäytyivät entistä paremmin talosta-taloon-evankelioimista varten, kasvu tuli ilmeisemmäksi. Vuonna 1932 työhön saatiin voimakasta kannustusta kansainvälisestä konventista, joka pidettiin Prahassa ja jossa oli läsnä noin 1500 henkeä Tšekkoslovakiasta ja sen naapurimaista. Tämän lisäksi näytettiin suurille ihmisjoukoille ”Kuvanäytös Luomisesta” nelituntinen versio, joka kulki maan halki päästä päähän. Tässä maassa levitettiin sen eri kieliryhmille vain kymmenen vuoden aikana yli 2,7 miljoonaa raamatullista  julkaisua. Kaikki tämä hengellinen istuttaminen, kasvattaminen ja kasteleminen tuotti satoa, jota vuonna 1935 korjasi 1198 Valtakunnan julistajaa.

Jugoslavia (jota sanottiin ensin Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnaksi) oli syntynyt silloin, kun Euroopan karttaa piirrettiin uudelleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Erään raamatuntutkijoiden ryhmän kerrottiin todistaneen jo vuonna 1923 Belgradissa. Myöhemmin esitettiin ”Kuvanäytös Luomista” suurille ihmisjoukoille kautta maan. Kun Saksassa alettiin ankarasti vainota Jehovan todistajia, sieltä tuli tienraivaajia vahvistamaan Jugoslavian julistajien rivejä. Ajattelematta omaa mukavuuttaan he näkivät vaivaa päästäkseen saarnaamaan tämän vuoristoisen maan syrjäisimpiinkin osiin. Toiset näistä tienraivaajista menivät Bulgariaan. Hyvää uutista koetettiin saarnata myös Albaniassa. Kaikissa näissä paikoissa kylvettiin Valtakunnan totuuden siemeniä. Jotkin siemenistä kantoivat hedelmää. Suurempi sato korjattaisiin näissä paikoissa kuitenkin vasta vuosien päästä.

Kauempana etelässä sijaitsevalla Afrikan mantereellakin ne, jotka arvostivat syvästi etua olla Korkeimman todistajia, levittivät hyvää uutista.

Hengellinen valo loistaa Länsi-Afrikkaan

Noin seitsemän vuotta sen jälkeen kun muuan barbadosilainen raamatuntutkija meni Länsi-Afrikkaan ansiotyönsä vuoksi, hän kirjoitti Vartiotorni-seuran New Yorkin -toimistoon, että melko monet ihmiset  olivat kiinnostuneita Raamatusta. Muutamaa kuukautta myöhemmin, 14. huhtikuuta 1923, saapui Trinidadissa palvellut W. R. Brown perheineen veli Rutherfordin pyynnöstä Freetowniin Sierra Leoneen.

Aikailematta järjestettiin niin, että veli Brown piti puheen Wilberforce Memorial Hallissa. Läsnä oli 19. huhtikuuta noin 500 henkeä, heidän joukossaan useimmat Freetownin papit. Seuraavana sunnuntaina veli Brown esiintyi jälleen. Hän puhui samasta aiheesta, josta C. T. Russell oli usein puhunut: ”Helvettiin ja takaisin! Ketkä ovat siellä?” Veli Brown mainitsi puheissaan tämän tästä raamatunkohtia, jotka hän heijasti yleisön nähtäväksi valkokankaalle. Hänellä oli tapana sanoa useasti: ”Brown ei sano, vaan Raamattu sanoo.” Siksi hän tuli tunnetuksi ”Raamattu-Brownina”. Hänen johdonmukaisen, raamatullisen esityksensä ansiosta jotkut huomattavat kirkonjäsenet erosivat kirkosta ja ryhtyivät palvelemaan Jehovaa.

Brown matkusti laajalti käynnistääkseen Valtakunnan työn uusilla alueilla. Hän piti siksi lukuisia raamatullisia esitelmiä ja levitti paljon kirjallisuutta sekä rohkaisi muita toimimaan samoin. Hänen evankelioimisensa vei hänet Kultarannikolle (nykyiseen Ghanaan), Liberiaan, Gambiaan ja Nigeriaan. Nigeriasta muut veivät Valtakunnan sanoman Beniniin (joka tunnettiin silloin Dahomeyna) ja Kameruniin. Veli Brown tiesi, että afrikkalaiset eivät juuri kunnioittaneet ”valkoisen miehen uskontoa”, ja siksi hän puhuikin Glover Memorial Hallissa Lagosissa kristikunnan uskonnon laiminlyönneistä. Innostunut yleisö hankki kokouksen jälkeen 3900 kirjaa luettavaksi ja toisille vietäväksi.

Kun veli Brown alkuaan meni Länsi-Afrikkaan, vain kourallinen ihmisiä oli kuullut Valtakunnan sanoman. Kun hän lähti sieltä 27 vuotta myöhemmin, alueella oli yli 11000 toimeliasta Jehovan todistajaa. Uskonnolliset valheet oli paljastettu; tosi palvonta oli vakiintunut ja levisi nopeasti.

Afrikan itärannikolle

Hyvin varhain 1900-luvulla joitakin C. T. Russellin julkaisuja olivat levittäneet Afrikan kaakkoisosaan ihmiset, jotka olivat omaksuneet muutamia näissä kirjoissa esitettyjä ajatuksia, mutta sitten sekoittaneet niihin omaa filosofiaansa. Tuloksena oli ollut useita niin sanottuja Vartiotorni-liikkeitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä Jehovan todistajiin. Jotkin niistä olivat luonteeltaan poliittisia ja herättivät syntyperäisten afrikkalaisten keskuudessa levottomuuksia. Noiden ryhmien aiheuttama huono maine nostatti vuosikausia esteitä Jehovan todistajien työlle.

 Monet afrikkalaiset kuitenkin tajusivat oikean ja väärän välisen eron. Matkatyöläiset veivät Jumalan valtakunnan hyvän uutisen lähimaihin ja kertoivat siitä afrikkalaisia kieliä puhuville ihmisille. Kaakkois-Afrikan englanninkielisellä väestöllä oli yhteyksiä Etelä-Afrikkaan, ja se kuuli sanoman enimmäkseen sitä kautta. Joissakin maissa se, että kristikunnan papisto nostatti virkavallan voimakkaaseen vastarintaan, kuitenkin esti eurooppalaisia todistajia saarnaamasta afrikkalaisia kieliä puhuvien ryhmien keskuudessa. Siitä huolimatta totuus levisi, vaikka monet Raamatun sanomaa kohtaan kiinnostusta osoittaneet tarvitsivatkin lisäapua voidakseen soveltaa oppimiaan asioita oikein käytäntöön.

Jotkut ennakkoluulottomat hallitusviranomaiset eivät oikopäätä hyväksyneet niitä ilkeämielisiä syytöksiä, joita kristikunnan papit esittivät todistajia vastaan. Heihin kuului muuan poliisipäällikkö Njassamaassa (nykyisessä Malawissa). Hän tekeytyi tuntemattomaksi ja meni paikallisten todistajien kokouksiin katsomaan itse, millaisia ihmisiä nämä olivat. Tilaisuudet tekivät häneen myönteisen vaikutuksen. Kun hallitus antoi hyväksymyksensä eurooppalaisen edustajan saapumiselle, Bert McLuckie ja myöhemmin hänen veljensä Bill lähetettiin sinne 1930-luvun puolivälissä. He pitivät yhteyttä poliisiin ja piiripäälliköihin, niin että nämä viranomaiset olivat täysin selvillä heidän toiminnastaan eivätkä sekoittaneet Jehovan todistajia liikkeisiin, jotka väärin yhdistettiin Vartiotorniin. Samalla he työskentelivät kärsivällisesti yhdessä kypsän paikallisen todistajan, Gresham Kwazizirahin, kanssa auttaakseen satoja seurakuntien yhteyteen haluavia ymmärtämään, että sukupuolisella moraalittomuudella, alkoholijuomien väärinkäytöllä ja taikauskolla ei voi olla sijaa Jehovan todistajien elämässä (1. Kor. 5:9–13; 2. Kor. 7:1; Ilm. 22:15).

Vuonna 1930 koko Afrikan eteläosassa oli vain noin sata Jehovan todistajaa. Heidän alueeseensa kuului silti suunnilleen koko se Afrikan alue, joka oli päiväntasaajan eteläpuolella, ja joitakin alueita, jotka ulottuivat sen pohjoispuolelle. Vain todelliset tienraivaajat pystyivät viemään Valtakunnan sanoman näin laajalle alueelle. Frank ja Gray Smith olivat juuri sellaisia.

He purjehtivat lähes 5000 kilometriä itään ja pohjoiseen Kapkaupungista ja ajaa  rytyyttelivät sitten neljä päivää autolla pitkin kuoppaisia teitä Nairobiin Keniaan (Brittiläiseen Itä-Afrikkaan). Vajaassa kuukaudessa he levittivät 40 pahvilaatikollista raamatullista kirjallisuutta. Valitettavasti Frank kuitenkin kuoli paluumatkalla malariaan. Tästä huolimatta vähän myöhemmin Robert Nisbet ja David Norman lähtivät – tällä kertaa mukanaan 200 laatikollista kirjallisuutta – saarnaamaan Keniaan ja Ugandaan sekä Tanganjikaan ja Zanzibariin (molemmat nykyään Tansaniaa) tavoittaakseen mahdollisimman monia ihmisiä. Muut samanlaiset retket levittivät Valtakunnan sanoman Intian valtameressä sijaitseviin Mauritiuksen ja Madagaskarin saariin sekä Atlantin valtameressä sijaitsevaan Saint Helenan saareen. Totuuden siemeniä kylvettiin, mutta ne eivät heti nousseet oraalle eivätkä kasvaneet kaikkialla.

Etelä-Afrikasta hyvän uutisen saarnaaminen levisi myös Basutomaahan (nykyiseen Lesothoon), Betšuanamaahan (nykyiseen Botswanaan) ja Swazimaahan jo vuonna 1925. Kun tienraivaajat noin kahdeksan vuotta myöhemmin saarnasivat jälleen Swazimaassa, kuningas Sobhuza II järjesti heille kerrassaan upean vastaanoton. Hän kutsui koolle sadan sotilaan henkivartiostonsa, kuunteli perusteellisen todistuksen ja hankki sitten kaikki ne Seuran julkaisut, jotka veljillä oli mukanaan.

Vähitellen Jehovan todistajien määrä kasvoi maailmanlaajuisen pellon tässä osassa. Ne harvat, jotka olivat raivanneet tietä Afrikassa tehtävälle työlle 1900-luvun alussa, saivat rinnalleen muita, ja vuonna 1935 Afrikan mantereella raportoi 1407 henkeä osallistuneensa Jumalan valtakunnasta todistamiseen. Melko monet näistä olivat Etelä-Afrikassa ja Nigeriassa. Muita suuria Jehovan todistajien ryhmiä oli Njassamaassa (nykyisessä Malawissa), Pohjois-Rhodesiassa (nykyisessä Sambiassa) ja Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa).

Samoihin aikoihin kiinnitettiin huomiota myös espanjaa ja portugalia puhuviin maihin.

Espanjalaisten ja portugalilaisten peltojen viljeleminen

Ensimmäinen maailmansota oli vielä käynnissä, kun espanjankielistä Vartiotornia alettiin julkaista. Siinä mainittiin Los Angelesissa Kaliforniassa sijaitsevan toimiston  osoite. Tuo toimisto oli perustettu nimenomaan espanjankielistä aluetta varten, ja siinä työskentelevät veljet antoivat paljon henkilökohtaista apua sekä Yhdysvalloissa että sen eteläpuolella olevissa maissa asuville kiinnostuneille.

Veli Rutherford kannusti vuonna 1920 Juan Muñizia, josta oli tullut Jehovan palvelija vuonna 1917, palaamaan Yhdysvalloista synnyinmaahansa Espanjaan ja organisoimaan Valtakunnan saarnaamistyötä siellä. Hän ei kuitenkaan saanut paljon aikaan, mikä ei suinkaan johtunut hänen innottomuudestaan, vaan siitä, että poliisi oli jatkuvasti hänen kannoillaan. Siksi hänet siirrettiin muutaman vuoden kuluttua Argentiinaan.

Jokunen Jehovan palvoja saarnasi jo Brasiliassakin. Kahdeksan nöyrää merimiestä oli oppinut totuuden ollessaan maissa New Yorkissa. Palattuaan alkuvuodesta 1920 Brasiliaan he saarnasivat uutterasti Raamatun sanomaa toisille.

Kanadalainen George Young lähetettiin Brasiliaan vuonna 1923. Hän tosiaan vauhditti työtä. Tulkkien välityksellä hän piti lukuisia esitelmiä ja osoitti, mitä Raamattu sanoo kuolleiden tilasta, paljasti spiritismin olevan demonismia ja selitti Jumalan tarkoitusta maan kaikkien sukukuntien siunaamiseksi. Hänen esitelmänsä vetosivat ihmisiin, koska hän heijasti käsiteltäviä raamatunkohtia aika ajoin valkokankaalle, niin että kuulijat saattoivat nähdä ne omalla kielellään. Kun George Young oli Brasiliassa, São Paulossa asuva Bellona Ferguson pääsi lopulta kasteelle yhdessä neljän lapsensa kanssa. Tuo sisar oli odottanut tätä tilaisuutta 25 vuotta. Totuuden omaksuneiden joukossa oli joitakuita, jotka tarjoutuivat silloin auttamaan kirjallisuuden kääntämisessä portugalin kielelle. Pian tuolla kielellä oli saatavissa melko monia julkaisuja.

Brasiliasta veli Young meni vuonna 1924 Argentiinaan ja järjesti 300000 espanjankielisen julkaisun levittämisen ilmaiseksi maan 25 tärkeimmässä kaupungissa. Samana vuonna hän matkusti myös Chileen, Peruun ja Boliviaan levittämään traktaatteja.

Pian George Young oli taas matkalla huolehtimaan uudesta tehtävästä. Tällä kertaa hänen alueinaan olivat Espanja ja Portugali. Ison-Britannian suurlähettilään esiteltyä hänet paikallisille hallitusviranomaisille hän saattoi järjestää niin, että veli Rutherford puhui ihmisille Barcelonassa ja Madridissa sekä Portugalin pääkaupungissa. Näiden puheiden jälkeen ainakin 2350 henkeä antoi nimensä ja osoitteensa saadakseen lisää tietoa. Sitten puhe julkaistiin yhdessä Espanjan suurimmista sanomalehdistä ja lähetettiin traktaattina ihmisille kaikkialle maahan. Se ilmestyi myös portugalinkielisissä lehdissä.

Näin sanoma kulkeutui kauas Espanjan ja Portugalin rajojen ulkopuolelle. Vuoden 1925 loppuun mennessä hyvä uutinen oli tunkeutunut Kap Verden saarille (nykyiseen Kap Verden tasavaltaan), Madeiraan, Portugalin  Itä-Afrikkaan (nykyiseen Mosambikiin), Portugalin Länsi-Afrikkaan (nykyiseen Angolaan) ja Intian valtameren saarille.

Seuraavana vuonna tehtiin järjestelyjä voimakkaan päätöksen ”Todistus maailman hallitsijoille” painamiseksi espanjalaisessa lehdessä La Libertad. Radiolähetykset, kirjojen, kirjasten ja traktaattien levitys sekä ”Kuvanäytös Luomisen” esitykset tehostivat todistusta. Vuonna 1932 monet englantilaiset tienraivaajat vastasivat kutsuun auttaa tällä kentällä, ja he levittivät järjestelmällisesti raamatullista kirjallisuutta laajoilla alueilla, kunnes Espanjan sisällissota pakotti heidät lähtemään maasta.

Sillä välin oli veli Muñiz heti Argentiinaan saavuttuaan alkanut saarnata, samalla kun hän hankki elatuksensa korjaamalla kelloja. Sen lisäksi että hän palveli Argentiinassa, hän kiinnitti huomiota myös Chileen, Paraguayhin ja Uruguayhin. Hänen pyynnöstään jotkut eurooppalaiset veljet tulivat todistamaan saksaa puhuvalle väestölle. Monta vuotta myöhemmin Carlos Ott kertoi, että he aloittivat päivän palveluksen aamuneljältä jättämällä traktaatteja jokaisen oven alle alueellaan. Myöhemmin päivällä he tulivat antamaan lisää todistusta ja tarjoamaan muuta raamatullista kirjallisuutta kiinnostuneille asukkaille. Buenos Airesista kokoajanpalvelijat levittäytyivät yli koko maan seuraten ensin rautatielinjoja, jotka lähtivät kuin levitetyt sormet säteittäin pääkaupungista satojen kilometrien päähän, ja käyttivät sitten kaikkia muita löytämiään kulkuneuvoja. Heillä ei ollut paljon aineellista, ja he kokivat kovia, mutta he olivat rikkaita hengellisesti.

Yksi näistä Argentiinan innokkaista työntekijöistä oli kreikkalainen Nicolás Argyrós. Kun hän 1930-luvun alussa hankki Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjallisuutta, häneen teki erityisen suuren vaikutuksen kirjanen nimeltä Helvetti, jonka alaotsikkoina oli kysymyksiä: ”Mikä se on? Ketkä ovat siellä? Voivatko he päästä sieltä pois?” Hän oli hämmästynyt havaitessaan, että tämä kirjanen ei kuvaillut syntisten kärventyvän hiljaisella tulella. Millainen yllätys hänelle olikaan todeta, että helvetintuli oli uskonnollinen valhe, joka oli keksitty ihmisten pelottelemiseksi – häntäkin oli peloteltu sillä! Hän ryhtyi nopeasti kertomaan totuutta: ensin kreikkalaisille ja sitten, kun hänen espanjantaitonsa parani, muillekin. Hän omisti joka kuukausi 200–300 tuntia hyvän uutisen kertomiseen toisille. Hän liikkui jalkaisin ja millä tahansa käytettävissä olevalla kulkuvälineellä levittäessään Raamatun totuuksia 14:ään Argentiinan 22 provinssista. Siirtyessään paikasta toiseen hän nukkui vuoteessa, silloin kun vieraanvaraiset sen hänelle tarjosivat, mutta hän nukkui usein paljaan taivaan alla ja jopa tallissa, jossa herätyskellon virkaa toimitti kiljuva aasi!

Todellista tienraivaushenkeä oli myös Richard Traubilla, joka oli oppinut totuuden Buenos Airesissa. Hän paloi halusta saada kertoa hyvää uutista Andien toisella puolella asuville chileläisille. Vuonna 1930, viisi  vuotta kasteensa jälkeen, hän saapui Chileen – hän oli ainoa Jehovan todistaja tuossa neljän miljoonan asukkaan maassa. Vaikka hänellä ei aluksi ollut muuta työvälinettä kuin Raamattu, hän alkoi käydä talosta taloon. Ei ollut seurakunnankokouksia, joihin hän olisi voinut mennä, ja siksi hän sunnuntaisin tavanomaiseen kokousaikaan käveli San Cristóbalin vuorelle, istuutui puun siimekseen ja syventyi henkilökohtaiseen tutkimiseen ja rukoilemiseen. Vuokrattuaan asunnon hän alkoi kutsua ihmisiä sinne kokouksiin. Ensimmäiseen kokoukseen tuli yksi ainoa ihminen, Juan Flores, joka kysyi: ”Milloin toiset tulevat?” Veli Traub vastasi yksikantaan: ”Kyllä he tulevat.” Ja tulivathan he. Vajaassa vuodessa 13 chileläisestä tuli Jehovan kastettuja palvelijoita.

Neljä vuotta myöhemmin kaksi todistajaa, jotka eivät olleet koskaan ennen tavanneet toisiaan, ryhtyi yhteistuumin saarnaamaan hyvää uutista Kolumbiassa. Vietettyään siellä tuottoisan vuoden Hilma Sjöberg joutui palaamaan Yhdysvaltoihin. Mutta Kathe Palm nousi Chileen menevään laivaan ja todisti merellä nuo 17 matkapäivää sekä miehistölle että matkustajille. Seuraavien kymmenen vuoden aikana hän työskenteli Chilen pohjoisimmasta satamasta, Aricasta, sen eteläisimmälle alueelle, Tulimaahan, saakka. Hän kävi liiketaloissa ja todisti hallitusviranomaisille. Kantaen satulalaukussa olkapäillään kirjallisuutta ja kuljettaen mukanaan joitakin välttämättömyystarvikkeita, esimerkiksi huopaa, johon hän saattoi kääriytyä mennessään nukkumaan, hän taivalsi kaukaisimpiinkin kaivosleireihin ja syrjäisimmillekin lammasfarmeille. Se oli todellisen tienraivaajan elämää. Samanlainen henki oli joillakuilla muillakin naimattomilla ja naimisissa olevilla, nuorilla ja vanhoilla.

Vuonna 1932 ponnisteltiin erityisesti Valtakunnan sanoman viemiseksi niihin Latinalaisen Amerikan maihin, joissa ei ollut vielä juuri lainkaan saarnattu. Sinä vuonna levitettiin hyvin paljon kirjasta Valtakunta, maailman toivo. Kirjasessa oli esitelmä, joka oli jo kuultu kansainvälisessä radiolähetyksessä. Nyt puhetta levitettiin painatteena Chileen noin 40000 kappaletta, Boliviaan 25000, Peruun 25000, Ecuadoriin 15000, Kolumbiaan 20000, Santo Domingoon (nykyiseen Dominikaaniseen tasavaltaan) 10000 ja vielä Puerto Ricoon 10000 kappaletta. Valtakunnan sanomaa todella julistettiin hyvin voimaperäisesti.

Vuonna 1935 oli Etelä-Amerikassa ainoastaan 247 ihmistä liittänyt äänensä julistamaan, että vain Jumalan valtakunta tuo todellisen onnellisuuden ihmiskunnalle. Mutta miten suuren todistuksen he antoivatkaan!

 Syrjäseutujen asukkaiden tavoittaminen

Jehovan todistajat eivät suinkaan ajatelleet, että he täyttäisivät velvollisuutensa Jumalaa kohtaan puhumalla vain niille harvoille, jotka sattuivat asumaan heidän naapureinaan. He pyrkivät viemään hyvän uutisen kaikille.

Sellaisissa paikoissa asuvat, joihin todistajat eivät pystyneet silloin itse matkustamaan, voitiin tavoittaa muilla keinoin. Niinpä Kapkaupungin todistajat Etelä-Afrikassa lähettivät 1920-luvun lopussa 50000 kirjasta kaikille maanviljelijöille, majakan- ja metsänvartijoille sekä muille syrjäseutujen asukkaille. Myös Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) asukkaista hankittiin tuore osoitekirja, ja kirjanen Kansan Ystävä lähetettiin kaikille, joiden nimi oli tuossa luettelossa.

F. J. Fransken huostaan uskottiin vuonna 1929 Vartiotorni-seuran kuunari Morton, ja hänen ja Jimmy Jamesin tehtäväksi annettiin ottaa yhteys Labradorissa ja kaikissa Newfoundlandin ulkosatamissa asuviin. Talvella veli Franske ajeli pitkin rannikkoa koiravaljakolla. Eskimot ja newfoundlandilaiset antoivat hänen heille jättämästään raamatullisesta kirjallisuudesta korvaukseksi esimerkiksi nahkatavaroita ja kalaa. Muutaman vuoden kuluttua hän pyrki tavoittamaan kaivostyöläisiä, metsureita, turkismetsästäjiä, karjapaimenia ja intiaaneja Brittiläisen Columbian vaikeakulkuisessa Cariboovuoristossa. Matkan varrella hän metsästi riistaa syödäkseen, poimi marjoja ja paistoi leipänsä paistinpannussa nuotiolla. Kerran hän ja hänen toverinsa matkustivat lohenkalastusveneellä viedessään Valtakunnan sanomaa jokaiseen Kanadan länsirannikon saareen, lahteen, metsätyöleiriin, majakkaan ja siirtokuntaan. Hän oli vain yksi niistä monista, jotka ponnistelivat erityisesti tavoittaakseen kaukaisissa maan kolkissa asuvia ihmisiä.

Frank Day lähti 1920-luvun lopulla kohti pohjoista. Hän kulki läpi Alaskan kylien, saarnasi, jätti kirjallisuutta ja hankki elatuksensa myymällä silmälaseja. Vaikka hänellä oli tekojalka ja hän ontui, hän kävi läpi alueen, joka ulottui  Ketchikanista lähes 2000 kilometrin päässä sijaitsevaan Nomeen saakka. Jo vuonna 1897 eräs kullankaivaja oli Kaliforniassa ollessaan hankkinut itselleen Tuhatvuotissarastus-sarjan osia ja Vartiotorneja, ja hän aikoi viedä ne mukanaan Alaskaan. Vuonna 1910 kapteeni Beams, erään valaanpyyntialuksen päällikkö, oli levittänyt kirjallisuutta niihin Alaskan satamiin, joissa hän poikkesi. Mutta saarnaamistoiminta alkoi laajentua vasta sitten, kun veli Day teki kesäisin matkojaan Alaskaan yhä uudelleen yli 12 vuoden aikana.

Kaksi muuta todistajaa, jotka liikkuivat 12-metrisellä Esther-nimisellä moottoriveneellä, työskenteli Norjan rannikolla kaukana napapiirin pohjoispuolella. He todistivat saarilla, majakoissa, rannikkokylissä ja syrjäisissä paikoissa etäällä vuoristoissa. Monet toivottivat heidät tervetulleeksi, ja vuoden kuluessa he onnistuivat levittämään 10000–15000 kirjaa ja kirjasta, joissa selitettiin Jumalan tarkoitusta ihmiskunnan suhteen.

Saaret kuulevat Jehovan ylistystä

Todistusta ei annettu ainoastaan niillä saarilla, jotka olivat mannerten läheisyydessä. Keskellä Tyyntämerta Sydney Shepherd vietti 1930-luvun alussa kaksi vuotta matkustaen laivalla ja saarnaten Cookinsaarilla ja Tahitissa. Kauempana lännessä George Winton meni Uusille-Hebrideille (nykyiseen Vanuatuun) viemään hyvää uutista.

Suunnilleen samoihin aikoihin lähti myös amerikanportugalilainen Joseph Dos Santos liikkeelle päästäkseen koskemattomalle alueelle. Hän todisti ensin Havaijin ulkosaarilla ja suuntasi sitten saarnamatkansa maailman ympäri. Päästyään Filippiineille hän kuitenkin sai veli Rutherfordilta kirjeen, jossa häntä pyydettiin jäämään sinne edistämään ja organisoimaan Valtakunnan saarnaamistoimintaa. Hän viipyi siellä 15 vuotta.

 Näihin aikoihin Seuran Australian-haaratoimisto kohdisti huomiota Tyynenmeren eteläosissa tehtävään työhön. Kaksi Australiasta lähetettyä tienraivaajaa todisti laajalti Fidžissä vuosina 1930–31. Samoa sai todistusta vuonna 1931. Uuteen-Kaledoniaan mentiin vuonna 1932. Muuan australialainen tienraivaajapariskunta lähti palvelemaan jopa Kiinaan vuonna 1933 ja todisti muutaman seuraavan vuoden aikana 13:ssa sen huomattavimmista kaupungeista.

Australian veljet tajusivat, että he voisivat saada enemmän aikaan, jos heillä olisi vene käytettävissään. Aikanaan he varustivat 16 metrin pituisen purjealuksen, jolle he antoivat nimen Lightbearer (Valonkantaja), ja käyttivät sitä alkuvuodesta 1935 lähtien useita vuosia innokkaiden veljien ryhmän tukikohtana näiden todistaessa Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa), Singaporessa ja Malaijassa. Veneen saapuminen herätti aina paljon huomiota ja antoi veljille usein mahdollisuuden saarnata ja levittää paljon kirjallisuutta.

Samoihin aikoihin maapallon toisella puolella kaksi tanskalaista tienraivaajasisarta päätti vuonna 1935 tehdä lomamatkan Atlantin valtameren pohjoisosassa sijaitseville Färsaarille. He eivät kuitenkaan lähteneet vain katselemaan maisemia. Heillä oli mukanaan tuhansia julkaisuja, ja he käyttivät niitä hyvin. Uhmaten tuulta, sadetta ja pappien vihamielisyyttä he kävivät läpi niin suuren osan asutuista saarista kuin ehtivät siellä oleskelunsa aikana.

Lännempänä kanadanislantilainen Georg Lindal ryhtyi hankkeeseen, joka kesti paljon pitempään. Veli Rutherfordin ehdotuksesta hän muutti vuonna 1929 tienraivaajaksi Islantiin. Millaista kestävyyttä hän osoittikaan! Seuraavien 18 vuoden ajan hän palveli enimmäkseen yksin. Hän kävi kaupungeissa ja kylissä yhä uudelleen. Hän levitti kymmeniätuhansia julkaisuja, mutta tuohon aikaan ei yksikään islantilainen alkanut palvella hänen kanssaan Jehovaa. Ennen vuotta 1947 hänellä ei ollut – yhtä vuotta lukuun ottamatta – toverinaan Islannissa keitään todistajia. Vuonna 1947 sinne saapui kaksi Gileadissa valmennettua lähetystyöntekijää.

Kun ihmiset kieltävät sen mitä Jumala käskee

Erityisesti 1920-luvulta 1940-luvun loppuun saakka ei ollut lainkaan harvinaista, että todistajat kohtasivat julkisessa sananpalveluksessaan vastustusta, jota tavallisesti paikalliset papit ja joskus hallitusviranomaiset olivat nostattaneet.

Itävallan maaseudulla Wienin pohjoispuolella todistajat kohtasivat kyläläisten vihamielisen joukon, jonka poliisien tukema paikallinen pappi oli saanut liikkeelle. Papit olivat päättäneet, että Jehovan todistajat eivät saarnaisi heidän kylissään. Todistajat, jotka olivat puolestaan päättäneet huolehtia Jumalalta saamastaan tehtävästä, valitsivat kuitenkin uuden reitin ja palasivat toisena päivänä kyliin kiertoteitä pitkin.

 Jehovan todistajat ymmärsivät, että Jumala velvoitti heidät julistamaan hänen Valtakuntaansa ihmisten uhkailuista ja vaatimuksista huolimatta. He päättivät totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä (Apt. 5:29). Jos paikalliset viranomaiset yrittivät evätä Jehovan todistajilta uskonnonvapauden, niin todistajat vain toivat paikalle vahvistusjoukkoja.

Kun eräässä Baijerin osassa Saksassa oli vuonna 1929 tehty toistuvasti pidätyksiä, todistajat vuokrasivat kaksi erikoisjunaa, joista toinen lähti Berliinistä ja toinen Dresdenistä. Ne kohtasivat Reichenbachissa, ja kello kaksi aamuyöllä lähti yksi juna Regensburgin alueelle mukanaan 1200 matkustajaa, jotka olivat innokkaita osallistumaan todistuksen antamiseen. Matkustaminen oli kallista, ja kunkin piti maksaa oma matkansa. Jokaisella rautatieasemalla jotkut jäivät pois junasta. Monet olivat ottaneet mukaan polkupyörän päästäkseen sillä maaseudulle. Koko alue käytiin läpi yhdessä päivässä. Nähdessään yksimielisten ponnistelujensa tulokset julistajat eivät voineet olla muistamatta lupausta, jonka Jumala antoi palvelijoilleen: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton.” (Jes. 54:17.)

Saksan todistajat olivat niin innokkaita, että he levittivät vuosina 1919–33 arviolta ainakin 125 miljoonaa kirjaa, kirjasta ja lehteä sekä miljoonia traktaatteja. Saksan väestö kuitenkin käsitti siihen aikaan vain noin 15 miljoonaa perhettä. Noihin aikoihin Saksassa annettiin yhtä perusteellinen todistus kuin kaikkialla muuallakin. Hyvin suuri osa niistä, jotka tunnustautuivat Kristuksen hengellävoidelluiksi seuraajiksi, asui tuossa osassa maailmaa. Seuraavina vuosina he kuitenkin kokivat myös mitä julmimpia nuhteettomuuden koetuksia (Ilm. 14:12).

Vuonna 1933 virkavalta alkoi paljon entistä ankarammin vastustaa Saksan Jehovan todistajien työtä. Gestapo teki toistuvasti etsintöjä todistajien koteihin ja Seuran haaratoimistoon. Jehovan todistajien toiminta kiellettiin useimmissa Saksan osavaltioissa, ja joitakuita pidätettiin. Heidän Raamattujaan ja raamatullista kirjallisuuttaan poltettiin julkisesti tonneittain. Huhtikuun 1. päivänä 1935 hyväksyttiin kansallinen laki, joka kielsi ryhmän Ernste Bibelforscher (vilpittömät raamatuntutkijat eli Jehovan todistajat), ja heiltä pyrittiin järjestelmällisesti riistämään heidän toimeentulomahdollisuutensa. Todistajat puolestaan alkoivat kokoontua vain pienissä ryhmissä, järjestivät raamatuntutkisteluaineistonsa jäljentämisen niin, ettei Gestapo päässyt siitä helposti perille, ja ottivat käyttöön vähemmän huomiota herättäviä saarnaamismenetelmiä.

Jo ennen tätä, vuodesta 1925 lähtien, Italian veljet olivat eläneet fasistidiktatuurin alaisuudessa. Katolisen kirkon ja tuon fasistivaltion välillä oli vuonna 1929 allekirjoitettu konkordaatti. Tosi kristittyjä vainottiin armotta. Jotkut tapasivat toisiaan talleissa ja heinäparvilla välttyäkseen pidätykseltä. Italiassa oli siihen aikaan hyvin vähän Jehovan todistajia, mutta he saivat vuonna 1932 lisävoimia Valtakunnan sanoman levitykseen,  kun 20 sveitsiläistä todistajaa tuli rajan yli Italiaan levittämään salamavauhtia 300000 kirjasta Valtakunta, maailman toivo.

Painostus alkoi kasvaa myös Kaukoidässä. Jehovan todistajia pidätettiin Japanissa. Soulin (nykyisessä Korean tasavallassa) ja Pjöngjangin (nykyisessä Korean demokraattisessa kansantasavallassa) viranomaiset hävittivät suuret määrät todistajien raamatullista kirjallisuutta.

Keskellä tätä voimistuvaa painostusta Jehovan todistajat saivat vuonna 1935 Raamatusta selvän ymmärryksen siitä, mitä Ilmestyksen 7:9–17:n ”suuri joukko” tarkoittaa. Tämä ymmärrys sai heidät tajuamaan odottamattoman ja kiireellisen tärkeän työn (Jes. 55:5). He eivät enää ajatelleet, että kaikilla, jotka eivät olleet taivaallisen Valtakunnan perillisten ”pienen lauman” jäseniä, olisi joskus tulevaisuudessa tilaisuus saattaa elämänsä sopusointuun Jehovan vaatimusten kanssa (Luuk. 12:32). He tajusivat, että oli tullut aika tehdä opetuslapsia sellaisista ihmisistä nyt, jotta he säilyisivät elossa Jumalan uuteen maailmaan. He eivät tienneet, miten pitkään tämän kaikista kansoista tulevan suuren joukon kokoaminen jatkuisi, mutta heistä tuntui, että pahan järjestelmän lopun täytyi olla hyvin lähellä. He eivät olleet varmoja siitä, millä nimenomaisella tavalla työ tehtäisiin huolimatta siitä vainosta, joka parhaillaan levisi ja kävi yhä raaemmaksi. He luottivat kuitenkin täydellisesti siihen, että koska Jehovan käsi ei ole liian lyhyt, hän avaisi heille tien hänen tahtonsa toteuttamiseen (Jes. 59:1).

Jehovan todistajia oli vuonna 1935 suhteellisen vähän – koko maailmassa vain 56153.

He saarnasivat tuona vuonna 115 maassa, mutta lähes puolessa näistä maista oli alle kymmenen todistajaa. Vain kahdessa maassa oli aktiivisia Jehovan todistajia 10000 tai enemmän (Yhdysvalloissa 23808 ja Saksassa arviolta 10000 niistä 19268:sta, jotka olivat voineet raportoida kaksi vuotta aiemmin). Seitsemän muuta maata (Australia, Iso-Britannia, Kanada, Puola, Ranska, Romania ja Tšekkoslovakia) raportoivat kukin yli 1000 mutta alle 6000 todistajaa. Tiedot 21 muun maan toiminnasta osoittavat, että niissä kussakin oli 100–1000 todistajaa. Tuona yhtenä vuotena tämä innokas todistajajoukko käytti kuitenkin koko maailmassa 8161424 tuntia sen julistamiseen, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.

Niiden maiden lisäksi, joissa todistajat ahersivat vuonna 1935, he olivat jo levittäneet hyvää uutista muihinkin paikkoihin, niin että Valtakunnan sanoma oli siihen mennessä viety 149 maahan ja saariryhmään.

[Huomioteksti s. 424]

Vankilaan teljettyinäkin he löysivät tilaisuuksia saarnata

[Huomioteksti s. 425]

Halukkaita ja innokkaita jatkamaan työtä!

[Huomioteksti s. 441]

He uhmasivat tuulta, sadetta ja pappien vihamielisyyttä

[Huomioteksti s. 442]

Saksassa oli annettu valtava todistus, ennen kuin ryhmä ”Ernste Bibelforscher” (vilpittömät raamatuntutkijat) kiellettiin siellä

[Kartta/Kuvat s. 423]

Maailman jouduttua sodan pyörteisiin R. R. Hollister ja Fanny Mackenzie ahersivat rauhan sanoman viemiseksi Kiinan, Japanin ja Korean asukkaille

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

KOREA

JAPANI

KIINA

TYYNIMERI

[Kartta s. 428]

(Ks. painettu julkaisu)

Kun tähän karttaan merkityistä maista lähteneet siirtolaiset saivat 1900-luvun alussa tietää Jumalan suurenmoisesta tarkoituksesta siunata ihmiskuntaa, heistä tuntui, että heidän piti viedä tuo uutinen kotimaahansa

AMERIKKA

↓ ↓

ITÄVALTA

BULGARIA

KYPROS

TŠEKKOSLOVAKIA

TANSKA

SUOMI

SAKSA

KREIKKA

UNKARI

ITALIA

ALANKOMAAT

NORJA

PUOLA

PORTUGALI

ROMANIA

ESPANJA

RUOTSI

SVEITSI

TURKKI

JUGOSLAVIA

[Kartta s. 432]

(Ks. painettu julkaisu)

Saksasta muutti 1920- ja 1930-luvulla evankelistoja moniin maihin antamaan todistusta

SAKSA

↓ ↓

ETELÄ-AMERIKKA

POHJOIS-AFRIKKA

AASIA

[Kartta/Kuvat s. 435]

Sellaiset innokkaat tienraivaajat kuin Frank Smith ja hänen veljensä Gray (yläkuvassa) levittivät hyvää uutista Afrikan itärannikolla

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

UGANDA

KENIA

TANSANIA

ETELÄ-AFRIKKA

[Kartta/Kuva s. 439]

Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) asukkaat saivat vuonna 1928 postitse tämän kirjasen

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

NAMIBIA

[Kartta/Kuvat s. 440]

Innokkaat tienraivaajat levittivät Valtakunnan sanomaa Kaakkois-Aasiaan ”Lightbearer” -nimisestä purjelaivasta käsin

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

MALAIJA

BORNEO

CELEBES

SUMATRA

JAAVA

TIMOR

UUSI-GUINEA

AUSTRALIA

TYYNIMERI

[Kuvat s. 426]

Esitelmään ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” tuli monissa maissa runsaasti kuulijoita

[Kuvat s. 427]

Etelä-Afrikassa toiminut Edwin Scott levitti 50000 kappaletta päätöstä ”Varoittava kehoitushuuto maailman johtajille”

[Kuva s. 429]

Willy Unglaube vastasi evankelistoille esitettyyn kutsuun ja palveli Euroopassa, Afrikassa ja itämailla

[Kuvat s. 430]

Vuoteen 1992 mennessä Eric Cooke ja hänen veljensä John (istumassa) olivat kumpikin olleet kokoajanpalveluksessa yli 60 vuotta ja nauttineet sykähdyttävistä kokemuksista Euroopassa ja Afrikassa

[Kuva s. 431]

Kun Edwin Skinner meni Intiaan vuonna 1926, hän sai alueekseen viisi maata; hän jatkoi siellä uskollisesti saarnaamista 64 vuoden ajan

[Kuva s. 433]

Alfred ja Frieda Tuček – mukanaan elämän välttämättömyydet ja todistustyöhön tarvittavaa kirjallisuutta – palvelivat tienraivaajina vanhassa Jugoslaviassa

[Kuvat s. 434]

”Raamattu-Brown” osallistui tarmokkaasti väärän palvonnan paljastamiseen kautta Länsi-Afrikan

[Kuva s. 436]

George Young osallistui Jumalan valtakunnan laajakantoiseen julistamiseen Etelä-Amerikassa, Espanjassa ja Portugalissa

[Kuva s. 437]

Juan Muñiz (vasemmalla), joka oli saarnannut Etelä-Amerikassa vuodesta 1924 lähtien, tuli toivottamaan N. H. Knorrin tervetulleeksi, kun tämä yli 20 vuotta myöhemmin vieraili ensi kerran Argentiinassa

[Kuva s. 438]

Nicolás Argyrós levitti Raamatun vapauttavaa totuutta 14:ään Argentiinan provinssiin

[Kuvat s. 439]

F. J. Franske, joka matkusti sekä maitse että vesiteitse, pyrki viemään Raamatun totuuden kaukaisiin siirtokuntiin