Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Toivoni on pysynyt kirkkaana koettelemuksista huolimatta

Toivoni on pysynyt kirkkaana koettelemuksista huolimatta

Toivoni on pysynyt kirkkaana koettelemuksista huolimatta

KERTONUT ANDREJ HANÁK

Oli vuosi 1943, ja toinen maailmansota oli käynnissä. Olin puolueettomuuteni vuoksi joutunut vankilaan Budapestiin. Siellä parrakas ortodoksinen pappi tarjoutui vaihtamaan Raamattunsa kolmen päivän leipäannokseen. Näin nälkää, mutta olen varma, että tein hyvän vaihtokaupan.

OLI haastavaa säilyttää kristittynä puhdas omatunto, kun saksalaiset miehittivät maamme toisen maailmansodan aikana. Myöhemmin yli 40 vuotta kestäneen kommunistihallinnon aikana oli samaten hyvin vaikeaa palvella Luojaamme, Jehova Jumalaa, tinkimättä Raamatun periaatteista.

Haluaisin kertoa hieman taustastani ennen kuin kuvailen tarkemmin, millaista tuona aikana oli säilyttää jumalinen nuhteettomuus. Jehovan todistajien koetukset noina vuosina herättävät epäilemättä kiinnostusta, mutta ensin kerron eräästä uskontoon liittyvästä tilanteesta, joka sai minut miettimään kotiseutuni pääuskontoja.

Hämmentävä uskonnollinen kysymys

Synnyin 3. joulukuuta 1922 Pácinin kylässä Unkarissa lähellä Slovakian rajaa. Slovakia muodosti siihen aikaan Tšekkoslovakian itäosan. Kun Neuvostoliitto liitti suuren osan Tšekkoslovakiasta alueeseensa toisen maailmansodan jälkeen, Ukrainan raja tuli 30 kilometrin päähän Pácinista.

Olin toinen hartaiden roomalaiskatolisten vanhempiemme viidestä lapsesta. Kun olin 13-vuotias, eräs tilanne sai minut ajattelemaan uskontoa vakavammin. Lähdin äidin kanssa pyhiinvaellukselle 80 kilometrin päässä sijaitsevaan unkarilaiseen kylään Máriapócsiin. Kuljimme matkan jalan, koska uskoimme, että meitä siunattaisiin sen vuoksi enemmän. Pyhiinvaellukseen osallistui sekä roomalais- että kreikkalaiskatolilaisia. Olin luullut, että nämä kaksi kirkkoa kuuluvat jotakuinkin yksimieliseen katoliseen uskontoon, mutta sain pian tietää asioiden oikean laidan.

Perillä oli ensin vuorossa kreikkalaiskatolinen messu, joten päätin mennä siihen. Kun äiti kuuli siitä jälkikäteen, hän oli hyvin järkyttynyt. Kysyin häneltä hämmentyneenä, mitä väliä sillä oli, kummassa messussa käymme, kun kerran olemme kaikki osallisia Kristuksen yhteen ruumiiseen.

Äiti ei osannut vastata. Hän sanoi vain, että on synti kysellä sellaista. Kysymykset jäivät kuitenkin vaivaamaan mieltäni.

Kysymyksiini vastataan

17-vuotiaana, pian toisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1939, lähdin paikallisen sepän oppipojaksi muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin nimeltä Streda nad Bodrogom, joka sijaitsee nykyisin Itä-Slovakiassa. Hänen kotonaan opin kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa kuin hevosenkenkien valmistamista ja muiden metalliesineiden takomista.

Sepän vaimo Mária Pankovics oli Jehovan todistaja. Niinpä opettelin päivisin hänen miehensä ohjauksessa sepän töitä, mutta illalla tutkin Raamattua ja kävin paikallisten todistajien kokouksissa. Sepän opissa psalmin 12:6 sanat saivat syvempää merkitystä: ”Jehovan sanat ovat puhtaita sanoja, kuin maan sulatusuunissa puhdistettua hopeaa, seitsenkertaisesti puhdistettua.” Miten antoisia olivatkaan nuo illat, jolloin tutkimme Jehovan sanoja ja sain vastauksia raamatullisiin kysymyksiini!

En silloin aavistanutkaan, että hyvin pian, sodan kiihtyessä, nuori uskoni joutuisi kokeeseen.

Vankilaan uskoni vuoksi

Vähän sen jälkeen kun ryhdyin sepän oppipojaksi, nuoria miehiä alettiin Unkarissa kutsua sotilaskoulutukseen. Päätin kuitenkin Jesajan 2:4:ssä olevan Raamatun periaatteen mukaan olla ’enää opettelematta sotaa’, ja jouduin sen tähden kymmeneksi päiväksi vankilaan. Päästyäni vapaaksi jatkoin Raamatun tutkimista, ja 15. heinäkuuta 1941 kävin vesikasteella sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.

Tässä vaiheessa saksalaiset olivat tunkeutuneet Neuvostoliittoon, ja Itä-Eurooppa muuttui taistelutantereeksi. Sotapropaganda kiihtyi ja isänmaallisuus oli voimissaan. Jehovan todistajat pysyivät kuitenkin puolueettomina Raamattuun perustuvan vakaumuksensa mukaisesti.

Elokuussa 1942 jouduimme ankaran hyökkäyksen kohteeksi. Viranomaiset keräsivät todistajia kymmeneen kokoamispisteeseen. Niihin vietiin niin nuoria kuin vanhojakin ja jopa sellaisia, jotka eivät vielä olleet käyneet kasteella mutta joiden tiedettiin olevan yhteydessä todistajiin. Minun ryhmäni vietiin vankilaan Sárospatakin kaupunkiin noin 20 kilometrin päähän kotikylästäni Pácinista.

Nuorin vanki oli vasta kolmen kuukauden ikäinen poika, joka oli vangittu todistajaäitinsä kanssa. Kun pyysimme jotakin syömistä edes lapselle, vartija tokaisi: ”Antaa itkeä vain. Kasvaapahan vahvemmaksi todistajaksi.” Tunsimme sääliä lasta kohtaan, mutta surullista oli myös se, että isänmaallinen propaganda oli onnistunut kovettamaan nuoren vartijan sydämen.

Oikeudessa minulle langetettiin kahden vuoden tuomio, ja sen jälkeen minut siirrettiin Budapestiin Margit Körútin katu 85:ssä sijaitsevaan vankilaan. Parinkymmenen neliön selleihin ahdettiin 50–60 vankia. Elimme sellissä kahdeksan kuukautta ilman pesumahdollisuutta tai käymälää. Emme siis päässeet suihkuun emmekä kylpyyn, saati pesemään vaatteitamme. Olimme kaikki täiden peitossa, ja öisin luteet kävelivät likaisella ihollamme.

Aamuisin oli herättävä neljältä. Aamiaiseksi oli vain pieni kupillinen kahvia. Puoliltapäivin saimme saman verran keittoa sekä noin 150 grammaa leipää ja hiukan puuroa. Illaksi ei ollut mitään. Olin 20-vuotias ja olin ollut hyvässä kunnossa, mutta lopulta en voimattomuuttani kyennyt enää edes kävelemään. Vankeja alkoi kuolla nälkään ja tauteihin.

Näihin aikoihin selliimme tuli uusi vanki, johdannossa mainitsemani parrakas ortodoksinen pappi. Hän oli saanut pitää Raamattunsa. Voi miten halusinkaan lukea sitä! Mutta kun pyysin sitä häneltä lainaksi, hän kieltäytyi. Myöhemmin hän kuitenkin tuli sanomaan, että voisi myydä sen minulle.

”Myydä? Mistä hinnasta?” kysyin. ”Ei minulla ole rahaa.”

Silloin hän tarjoutui vaihtamaan Raamattunsa kolmen päivän leipäannokseen. Miten palkitsevaksi tuo vaihtokauppa osoittautuikaan! Vaikka olin fyysisesti nälkäinen, sain hengellistä ruokaa, joka ylläpiti minua ja muita noiden vaikeiden aikojen koettelemuksissa. Minulla on tuo Raamattu vieläkin tallessa. (Matteus 4:4.)

Puolueettomuuttamme koetellaan

Kesäkuussa 1943 kaikkialta Unkarista koottiin noin 160 nuorta miestodistajaa Jászberényn kaupunkiin Budapestin lähelle. Kun kieltäydyimme laittamasta sotilaslakkia päähämme ja Unkarin lipun väristä nauhaa käsivarteemme, meidät pantiin tavaravaunuihin ja vietiin Budapest-Kőbányan rautatieasemalle. Siellä sotilaat kutsuivat meidät nimeltä ulos vaunuista yksi kerrallaan ja käskivät ilmoittautua sotaväkeen.

Meitä käskettiin sanomaan ”Heil Hitler”. Kukin vuorossa oleva todistaja kieltäytyi sanomasta sitä, ja hänet hakattiin. Viimein kiduttajat väsyivät ja yksi heistä sanoi: ”Hakataan vielä yksi, mutta hän ei kyllä jää siitä henkiin.”

Tibor Haffner, vanhempi, pitkäaikainen todistaja, oli saanut jäljennöksen junassa olevien todistajien luettelosta. Hän kuiskasi minulle: ”Veli, sinä olet seuraavana. Ole rohkea! Luota Jehovaan.” Samassa nimeni huudettiin. Seisoessani vaunun ovella minun käskettiin tulla alas. ”Ei hänessä ole enää mitään hakattavaa”, sanoi yksi sotilaista. Sitten hän sanoi minulle: ”Jos ilmoittaudut sotaväkeen, pidämme huolen siitä, että pääset keittiöön laittamaan ruokaa. Muussa tapauksessa kuolet.”

”En aio ilmoittautua sotapalvelukseen”, vastasin. ”Haluan mennä takaisin junaan veljieni luo.”

Säälistä eräs sotilas tarttui minuun ja heitti minut takaisin vaunuun. Se kävi häneltä helposti, sillä painoin hädin tuskin 40 kiloa. Veli Haffner tuli luokseni ja kietoi kätensä harteitteni ympäri, silitti kasvojani ja lainasi psalmin 20:1 sanoja: ”Vastatkoon Jehova sinulle ahdingon päivänä. Suojelkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi.”

Työleirissä

Tämän jälkeen meidät pantiin laivaan ja vietiin Tonavaa pitkin Jugoslaviaan. Saavuimme heinäkuussa 1943 työleiriin Borin kaupungin lähettyville, missä oli yksi Euroopan suurimmista kuparikaivoksista. Leirissä oli lopulta noin 60000 vankia eri maista, muun muassa noin 6000 juutalaista ja noin 160 Jehovan todistajaa.

Todistajat pantiin suureen parakkiin. Sen keskellä oli pöytiä ja penkkejä, ja siellä pidimme kokouksemme kahdesti viikossa. Tutkimme Vartiotorni-lehtiä, joita leiriin salakuljetettiin, ja luimme Raamattua, jonka olin saanut vastineeksi leipäannoksistani. Me myös lauloimme ja rukoilimme yhdessä.

Yritimme säilyttää hyvät välit muihin vankeihin, ja se osoittautui hyödylliseksi. Eräällä veljellä oli ankaria suolistokipuja, mutta vartijat eivät halunneet järjestää apua. Kun hänen tilansa huononi, muuan juutalainen vanki, lääkäri, suostui leikkaamaan hänet. Hän käytti alkeellista anestesiaa ja suoritti leikkauksen teroitetulla lusikanvarrella. Veli toipui ja palasi sodan jälkeen kotiinsa.

Kaivostyö oli hyvin raskasta, ja ruokaa oli niukasti. Kaksi veljeä kuoli työtapaturmissa ja yksi menehtyi sairauteen. Kun neuvostojoukot lähestyivät syyskuussa 1944, leiri päätettiin tyhjentää. Sitä seuranneita tapahtumia olisi vaikea uskoa tosiksi, ellen olisi nähnyt niitä omin silmin.

Kauhujen marssi

Aloitimme marssin monien juutalaisvankien kanssa, ja viikon kestäneen raskaan kävelyn jälkeen saavuimme Belgradiin. Sieltä matka jatkui useiden päivien ajan, kunnes tulimme Cservenkan kylään.

Cservenkassa Jehovan todistajia käskettiin järjestäytymään viiden hengen perättäisiin riveihin. Sitten joka toisesta rivistä otettiin yksi todistaja. Katsoimme heidän peräänsä silmät kyynelissä, koska ajattelimme, että heidät teloitettaisiin. Mutta jonkin ajan kuluttua he tulivat takaisin. Mitä oli tapahtunut? Saksalaiset sotilaat olivat halunneet heidän kaivavan hautoja, mutta unkarilainen komentaja oli sanonut, että he eivät olleet syöneet mitään viikkoon ja olivat siksi liian heikkoja työhön.

Sinä iltana kaikki todistajat vietiin tiilien kuivatukseen käytetyn rakennuksen ullakolle. Saksalainen upseeri käski: ”Olkaa hiljaa ja pysykää täällä. Tästä tulee sietämätön yö.” Sitten hän lukitsi oven. Muutaman minuutin kuluttua kuulimme sotilaiden huutelevan: ”Nopeasti nyt! Nopeasti nyt!” Sitten kuului konepistoolien ääni, jota seurasi kammottava hiljaisuus. Sen jälkeen kuuluivat taas huudot ”Nopeasti nyt!” ja jälleen konepistoolien tulitusta.

Näimme katon läpi, mitä tapahtui. Sotilaat toivat kymmeniä juutalaisvankeja ryhmittäin kuopan reunalle ja ampuivat heidät. Jälkeenpäin he heittivät ruumiskasojen päälle käsikranaatteja. Kun aamu valkeni, kaikki juutalaisvangit kahdeksaa lukuun ottamatta olivat kuolleet ja saksalaissotilaat olivat paenneet. Olimme henkisesti ja fyysisesti täysin lamaantuneita. János Török ja Ján Bali ovat vielä elossa niistä todistajista, jotka näkivät nämä teloitukset.

Säilyn hengissä

Unkarilaiset sotilaat vartijoinamme jatkoimme marssia luoteeseen. Meitä yritettiin yhä uudelleen saada mukaan sotatoimiin, mutta onnistuimme pitämään kiinni puolueettomuudestamme ja säilymään silti hengissä.

Huhtikuussa 1945 jouduimme saksalaisjoukkojen ja neuvostoarmeijan väliin Szombathelyn kaupungissa lähellä Unkarin ja Itävallan välistä rajaa. Ilmahälytyksen kuuluessa meitä vartioinut unkarilainen kapteeni pyysi: ”Saanko etsiä suojaa kanssanne? Jumala on selvästi teidän kanssanne.” Ilmahyökkäyksen jälkeen jatkoimme matkaa kaupungista ohi kuolleiden eläinten ja ihmisten.

Tajutessaan, että sodan loppu oli käsillä, tuo sama kapteeni kokosi meidät yhteen ja sanoi: ”Kiitos siitä, että olette kunnioittaneet minua. Tässä on teille kullekin vähän teetä ja sokeria. Onhan se parempi kuin ei mitään.” Kiitimme häntä inhimillisestä kohtelusta.

Neuvostojoukot saapuivat muutaman päivän kuluttua, ja lähdimme kotimatkalle pieninä ryhminä. Mutta vaikeutemme eivät suinkaan olleet ohi. Budapestissa neuvostoliittolaiset ottivat meidät säilöön ja vaativat meitä liittymään omiin joukkoihinsa.

Värväyksestä vastasi eräs lääkäri ja korkea-arvoinen neuvostoupseeri. Astuttuamme hänen huoneeseensa emme tunteneet häntä, mutta hän tunnisti meidät. Hän oli ollut samassa työleirissä Borissa ja oli yksi niistä harvoista juutalaisista, jotka säilyivät elossa kansanmurhasta. Nähtyään meidät hän antoi vartijoille määräyksen: ”Päästäkää nämä kahdeksan miestä kotiin.” Esitimme hänelle kiitoksemme, mutta ennen kaikkea kiitimme Jehovaa hänen suojeluksestaan.

Toivoni on yhä kirkas

Vihdoin 30. huhtikuuta 1945 saavuin kotiin Páciniin. Pian sen jälkeen palasin Streda nad Bodrogomin sepän luo viemään koulutukseni päätökseen. Pankovicsit olivat antaneet minulle paljon: paitsi ammatin, jonka avulla saisin elannon, myös vielä tärkeämmän Raamatun totuuden, joka muutti elämäni. Nyt sain heiltä vielä jotain muuta. Heidän viehättävästä tyttärestään Jolanasta tuli vaimoni 23. syyskuuta 1946.

Jatkoimme Jolanan kanssa Raamatun säännöllistä tutkimista ja saarnaamista. Vuonna 1948 meitä siunattiin pojalla, joka sai nimekseen Andrej. Ilomme uskonnonvapaudesta ei kuitenkaan jatkunut pitkään. Kommunistit tulivat pian valtaan, ja alkoi uusi vainon aalto. Minut kutsuttiin armeijaan vuonna 1951, nyt Tšekkoslovakian kommunistihallituksen toimesta. Kuvio oli sama kuin edellisellä kerralla: oikeudenkäynti, tuomio, vankeus, työleiri ja nälkä. Jumalan avulla selviydyin jälleen hengissä. Minut armahdettiin vuonna 1952, ja palasin perheeni luo Ladmovceen Slovakiaan.

Jatkoimme pyhää palvelustamme siitä huolimatta, että kristillinen sananpalveluksemme oli kielletty noin 40 vuotta. Vuosina 1954–88 sain palvella matkavalvojana. Vierailin Jehovan todistajien seurakunnissa viikonloppuisin kannustamassa veljiä ja sisaria pysymään lujina nuhteettomuudessaan. Viikot olin perheeni luona ja kävin töissä voidakseni huolehtia toimeentulostamme. Koko tämän ajan tunsimme, miten Jehova ohjasi meitä rakkaudellisesti. Raamatun psalmistan sanat pitivät paikkansa: ”Ellei olisi osoittautunut, että Jehova oli puolellamme, kun ihmiset nousivat meitä vastaan, niin he olisivat nielleet meidät ilmielävinä, kun heidän suuttumuksensa hehkui meitä vastaan.” (Psalmit 124:2, 3.)

Jolanan ja minun ilokseni Andrej meni aikanaan naimisiin ja hänestä tuli kypsä kristitty valvoja. Myös hänen vaimonsa Eliška ja heidän poikansa Radim ja Daniel ovat aktiivisia kristittyjä sananpalvelijoita. Vuonna 1998 kärsin suuren menetyksen, kun rakas Jolana kuoli. Tämä on ollut vaikein kaikista koettelemuksistani. Kaipaan häntä päivittäin, mutta saan lohtua kallisarvoisesta ylösnousemustoivosta (Johannes 5:28, 29).

Olen nyt 79-vuotias ja palvelen vanhimpana Slovenské Nové Meston kylässä Slovakiassa. Raamattuun perustuvasta arvokkaasta toivostani kertominen muille ihmisille tuottaa minulle kaikkein suurinta iloa. Kun muistelen menneitä yli 60:tä vuottani Jehovan palveluksessa, olen vakuuttunut siitä, että Jehovan avulla voimme kestää kaikki vaikeudet ja koetukset. Toiveeni ja toivoni kiteytyvät psalmin 86:12 sanoissa: ”Minä kiitän sinua, oi Jehova, Jumalani, kaikesta sydämestäni, ja tahdon kirkastaa nimeäsi ajan hämärään asti.”

[Kuva s. 20]

Raamattu jonka sain vastineeksi leipäannoksistani

[Kuva s. 21]

Tibor Haffner tuki minua koettelemuksissani

[Kuva s. 22]

Borin työleirin Jehovan todistajia

[Kuva s. 22]

Jehovan todistajan hautajaiset Borin työleirissä saksalaisten sotilaiden läsnä ollessa

[Kuvat s. 23]

Myös János Török ja Ján Bali (pikkukuva) näkivät joukkoteloituksen

[Kuva s. 23]

Jolanasta tuli vaimoni syyskuussa 1946

[Kuva s. 24]

Poikani, miniäni ja pojanpoikieni kanssa