Alabasterin veisto – Volterran muinainen käsityöammatti

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ITALIASTA

Kuvittele sellaista luonnossa esiintyvää materiaalia, jota on helppo työstää sileäksi ja kaunismuotoiseksi – moniväristä kiinteää ainetta, joka kauneutensa, läpikuultavuutensa ja värivivahteidensa vuoksi sopii mainiosti mitä viehättävimpien yksityiskohtien ja upeiden veistosten valmistamiseen. Tiedätkö, mitä tämä materiaali on?

SE ON alabasteria. Emme tienneet paljoakaan tästä kivilajista, ennen kuin kävimme alabasteriesineiden vanhassa tuotantokeskuksessa, joka sijaitsee Volterran kaupungissa Toscanassa Italiassa.

Volterrassa on alabasterin veistolla pitkä historia, joka ulottuu aina tuon alueen muinaisiin asukkaisiin etruskeihin saakka. Paikallisessa etruskiaiheisessa museossa monien ihailemiemme taideteosten joukossa oli satoja alabasterista valmistettuja tuhkauurnia – suorakulmaisia kivilippaita, joissa vainajien tuhkat haudattiin polttamisen jälkeen. Ne ovat peräisin 300–100-luvulta eaa. Nämä kivilippaat on koristeltu taidokkain kohokuvioin, jotka esittävät usein näkymiä vainajan oletetusta matkasta tuonpuoleiseen.

Etruskit eivät tietenkään olleet ainoita, jotka muinoin käyttivät alabasteria. Myös egyptiläiset käyttivät sitä runsaasti. Tällainen itämainen alabasteri eli kalkkialabasteri, johon Raamatussakin viitataan, ja huomattavasti pehmeämpi Volterran alabasteri eli kipsialabasteri eroavat kuitenkin toisistaan kemialliselta koostumukseltaan.

Myös marmoria käytettiin laajalti muinaisen Kreikan ja Rooman taiteessa, mutta tällaisiin ”hienoihin” materiaaleihin verrattuna kipsialabasteria pidettiin vähempiarvoisena. Se on marmoriin verrattuna pehmeämpää, hauraampaa ja helposti naarmuuntuvaa, ja sen osa arkkitehtuurissa ja taiteessa onkin aina ollut marmoriin nähden toissijainen. Alabasteriveistokset eivät kestä sään vaihtelua, joten arkkitehtuurissa alabasteria käytetään pääasiassa sisätiloissa. Toisaalta sen pehmeys tekee siitä erityisen soveliaan pienten yksityiskohtien veistämiseen.

 Kehitys teollisuudenalaksi

Etruskien ja Rooman ajan jälkeisiltä vuosisadoilta ei ole säilynyt mitään todisteita Volterrassa harjoitetusta alabasterin veistosta. Historiallisissa muistiinmerkinnöissä on kuitenkin säilynyt viitteitä siitä, että tätä ammattia harjoitettiin 1500-luvun puolivälissä. Noihin aikoihin Toscanan suuriruhtinas Francesco de’ Medici hankki harvinaisen ja kauniin sorvatun maljakon eräältä volterralaiselta käsityöläiseltä ja lahjoitti sen Baijerin herttualle. 1600-luvulla sikäläiset käsityöläiset tuottivat uutterasti taide-esineitä ja pieniä koriste-esineitä. Ala laajeni merkittävästi 1700-luvulla, jolloin valmistettiin muinaisen Kreikan ja  Rooman ajan veistosten laadukkaita jäljitelmiä. Tuolloin Volterran alabasterin suosio oli levinnyt kaikkialle Eurooppaan ja sen ulkopuolelle.

Noihin aikoihin sikäläinen aatelinen Marcello Inghirami Fei, joka oli niittänyt mainetta taiteellisilla kyvyillään ja pettämättömällä liikemiehen vainullaan, antoi sysäyksen alabasterikaupalle. Hän aloitti vasta löydetyn alabasteriesiintymän kaivaukset ja perusti vuonna 1791 koulun, jossa toistasataa oppilasta saattoi opetella alabasterin veistoa eri puolilta Italiaa ja muista maista kutsuttujen taitavien käsityöläisten ohjauksessa. Ala eli kukoistuskauttaan.

Vuonna 1786 oli kahdeksan tai yhdeksän alabasteripajaa, mutta vuoteen 1830 mennessä niiden määrä oli kasvanut 60:een. Noina vuosina viitisenkymmentä seikkailunhaluista volterralaiskauppiasta lähti Euroopasta maailmalle – Amerikan mantereelle, Intiaan ja Kaukoitään – kaupittelemaan korkealaatuisia alabasteriesineitä. Jotkut hankkivat itselleen paljon voittoa. Kauppa kukoisti vuoteen 1870 saakka, jonka jälkeen talouden nousu- ja laskusuhdanteet alkoivat vaihdella. Kaikesta huolimatta alabasteriesineiden tuotanto on edelleen sikäläisen talouden tukipilareita.

Iltapäiväkävelyllä Volterrassa

Volterran ilmapiiri on ainutlaatuinen: rauhalliset, kapeat kivipäällysteiset kadut, kivestä valmistetut rakennukset, maalaukselliset sopukat, aurinkoiset torit ja ympärillä levittäytyvä viehättävä Toscanan maaseutu. Tuntuu kuin olisimme palanneet keskiaikaan. Lähdemme ystäviemme kanssa kävelylle kesäiseen iltapäivään ja päätämme käydä Porta all’Arcossa, etruskien mahtavassa holvikäytävässä, joka on peräisin 300-luvulta eaa. ja osa keskiaikaisen kaupungin muuria.

Kiertelemme katselemassa näyteikkunoita ja tuijotamme hämmästyksissämme lentäviä lintuparvia, eloisasti hypähteleviä hevosia ja viehättäviä ihmishahmoja, jotka kaikki on valmistettu alabasterista mutta jotka hohtavat kuin läpikuultava himmeä lasi. Holvikattoisissa näyttelyhuoneissa on esillä koristeellisia viinirypälekuvioin somistettuja uurnia ja klassisten veistosten jäljitelmiä sekä monimutkaisin lävistyksin ja kaiverruksin koristeltuja maljakoita, kynttilänjalkoja, šakkilautoja ja -nappuloita, korulippaita ja lukuisia muita kauniita esineitä.

Havaittuaan kiinnostuksemme ystävämme vievät meidät mielihyvin vierailulle tomuisiin pajoihin, jotta näkisimme omin silmin, miten käsityöläiset muuttavat louhoskiven kauniiksi esineiksi. Saamme tietää, että siellä täällä Volterran alueen kalkkikivikerrostumissa on munanmuotoisia, kahdesta kilosta tuhanteen kiloon painavia lohkareita. Kivet louhitaan avolouhoksista tai tunneleista, jotka ulottuvat jopa 280 metrin syvyyteen. Alabasterin väri vaihtelee läpikuultavan valkoisesta kermanvalkoiseen ja keltaiseen, punertavasta tummanruskeaan ja harmaanvihreästä mustaan. Usein se on juovikasta, ja myös sen läpikuultavuus vaihtelee.

Pistäytyessämme eri pajoissa näemme sovellettavan erilaisia valmistustekniikoita. Tapaamme Glorian, joka parhaillaan syövyttää kauniita kuvioita lautaseen, ja Francon, joka pyörittää sorvissa koriste-esineitä. Monet pyöreät esineet lautasista ja maljoista lampunvarjostimiin ja lamppuihin valmistetaan tällä tavoin, ja juuri niihin läpikuultava alabasteri sopiikin erityisen hyvin. Työkalut ja muut tarvikkeet ovat esillä näennäisessä epäjärjestyksessä: raspeja ja viiloja, vasaroita ja talttoja, paineilmajyrsimiä, hiekkapaperia ja puolivalmiita rintakuvia. Meille kerrotaan, että hyllyillä sikin sokin olevia ihmis- ja eläinhahmoja käytetään malleina uusia samanlaisia esineitä valmistettaessa.

Kaikki pinnat ovat paksun valkoisen alabasteritomun peitossa. Silti tomullakin on oma käyttötarkoituksensa. Pienoisveistoksia valmistetaan massatuotantona kaatamalla muotteihin alabasteritomun ja polyesterihartsin sekoitusta; näitä esineitä ei kuitenkaan saa sekoittaa aitoihin käsintehtyihin esineisiin, kuten monet käsityöläiset kärkkäästi muistuttavat.

Kiihkeää keskustelua

On sanottu, että volterralaisilla virtaa alabasterin tomua suonissaan, ja jutellessamme ystävällisten käsityöläisten kanssa huomaammekin pian, että he keskustelevat kiihkeästi keskenään historiallisesta ammatistaan. Jotkut väittävät, että hinnaltaan halvat esineet, joilla on vain vähän tai ei lainkaan taiteellista arvoa, pilaavat perinteisesti korkealaatuisten tuotteiden maineen. Toiset taas ovat sitä mieltä, että markkinoilla on tilaa monenlaisille tuotteille ainutlaatuisista taideteoksista massatuotantona valmistettuihin koriste-esineisiin. Väittely on jatkunut jo pitkään eikä se tule aivan heti loppumaan. Joka tapauksessa monia ihmisten ponnisteluja varjostavat armoton kilpailu ja voiton tavoittelu tulevat todennäköisesti jopa lisääntymään.

Yksi asia on kuitenkin varma. Taiteelliset kyvyt, jotka Luojamme on ihmisille lahjoittanut, pysyvät ikuisesti. Se mitä näimme vieraillessamme Volterrassa, on vain yksi esimerkki niistä ihastuttavista taidoista, joita kaikki elossa olevat voivat hioa täydellisyyteen asti, kun he todistavat Jehova Jumalan profeetallisten sanojen täyttymyksen: ”Minun valittuni käyttävät täysin hyväkseen omien kättensä työn.” (Jesaja 65:22.)

[Kuvat s. 26]

1. Alabasteria louhitaan tunneleista, jotka ulottuvat jopa 280 metrin syvyyteen. 2. Käsityöläinen pyörittää maljakkoa sorvissa. 3. Koristeellinen alabasteriuurna. 4. Nykyaikainen alabasteriveistos