Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Merenalaisesta palveluksesta pyhään palvelukseen

Merenalaisesta palveluksesta pyhään palvelukseen

Merenalaisesta palveluksesta pyhään palvelukseen

Kertonut Andrew Hogg

”Jos meidän jonain päivänä täytyy laukaista ydinkärkemme, olemme epäonnistuneet tehtävässämme”, sanoi sukellusveneemme komentava upseeri. Sanat herättivät vilkasta keskustelua ydinsodan etiikasta. Mutta miten olin päätynyt tällaiseen merenalaiseen palvelukseen?

SYNNYIN Philadelphiassa Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1944. Isä, isoisä ja eno olivat kaikki palvelleet asevoimissa ja pitivät sitä ylevimpänä tehtävänä, mihin ihminen saattoi ryhtyä, ja tämä näkemys vaikutti minuunkin. Poikana pääsin kiertokäynnille läheiselle merivoimien alueelle ja näin ensi kertaa sukellusveneen. Siitä hetkestä lähtien haluni oli palvella jonain päivänä sellaisessa aluksessa. Viimeisenä kouluvuonna minut hyväksyttiin Yhdysvaltain merisotakouluun, ja valmistuin sieltä neljä vuotta myöhemmin kesäkuussa 1966.

Sen jälkeen sain merivoimien ydinsukellusveneohjelman piirissä koulutusta ydintekniikassa ja sukellusveneiden järjestelmien käytössä. Huhtikuussa 1967 menin naimisiin Mary Lee Carterin kanssa, joka on rakas vaimoni edelleenkin. Viimein maaliskuussa 1968 poikavuosieni unelma toteutui, kun sain ensimmäisen nimityksen sukellusveneeseen, USS Jack -alukseen. Noin vuoden kuluttua syntyi ensimmäinen kahdesta lapsestamme, tytär Allison.

Vuonna 1971 minut määrättiin insinööriupseeriksi USS Andrew Jackson -sukellusveneeseen, jonka kapteeni lausui johdannossa lainaamani sanat. Alus oli varustettu Polaris-ohjuksilla, ja kerran meillä sattui merellä hätätilanne, joka on kaikkien sukellusveneissä palvelevien painajainen: tulipalo. Vähän keskiyön jälkeen olin rentoutumassa eräiden toisten upseerien kanssa, kun yhtäkkiä tunsimme tömähdyksen. Sitten hälytyskello alkoi soida ja kuulimme sanat: ”Tuli irti konehuoneessa yksi!”

Olin vastuussa lähes kaikista mekaanisista ja sähköjärjestelmistä, joten syöksyin aluksen perään selvittämään vahinkoja. Eräässä hengitysilmaa tuottavassa happigeneraattorissa oli syttynyt räjähdysmäinen palo. Minä ja kolme muuta miestä laitoimme kasvoillemme nopeasti hengityssuojaimet ja poistimme syttyvät kaasut alueelta. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Onnettomuudesta huolimatta saatoimme jatkaa partiointia, mikä todisti miehistön hyvästä koulutuksesta.

Vapaa-ajan lukemista rauhantekijästä

Stressaavan työn vastapainoksi meitä kannustettiin käyttämään joka viikko muutama tunti johonkin yleissivistävään harrastukseen. Minä yleensä luin huomattavien sotilashenkilöiden elämäkertoja, mutta kerran päätin tutustua henkilöön, joka tunnettiin laajalti rauhantekijänä, Jeesukseen Kristukseen. Olin merisotakoulusta valmistuessani saanut lahjaksi Raamatun, ja nyt sukelsin evankeliumien tapahtumiin. Mutta aineisto herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Kaipasin apua.

Partioretkemme loppupuolella päällikkömme kutsui upseerit kokoon päällystömessiin ja ilmoitti: ”Hyvät herrat, meidän insinöörimme on juuri nimitetty Yhdysvaltain merivoimien hienoimpaan tehtävään. Hänestä tulee insinööriupseeri merivoimien uusimman luokan hyökkäyssukellusveneiden ensimmäiseen alukseen.” Uutinen oli minulle täysi yllätys.

Uuden nimityksen vuoksi perheemme muutti Newport Newsiin Virginiaan, missä USS Los Angeles oli rakenteilla. Tehtävänäni oli valvoa teknisten järjestelmien testausta sekä suunnitella teknisiä ohjekirjoja ja koulutusohjelmia. Työ oli erittäin haastavaa mutta toi suurta tyydytystä. Samoihin aikoihin syntyi poikamme Drew. Nyt olin kahden lapsen isä, ja ajatukseni kääntyivät jälleen Jumalan suuntaan: Mitä hän ajatteli sodankäynnistä? Mitä meille tapahtuu, kun kuolemme? Onko helvettiä olemassa?

Viimeinkin vastauksia!

Noihin aikoihin vaimoni alkoi keskustella kahden Jehovan todistajan kanssa. Kun kerran soitin telakalta kotiin, hän kertoi, että meillä oli käymässä kaksi naista, jotka puhuivat Raamatusta.

”Mistä kirkosta he ovat?” kysyin.

”He ovat Jehovan todistajia”, hän vastasi.

Minulla ei ollut harmainta aavistusta siitä, keitä todistajat olivat, mutta halusin ymmärtää Raamattua, ja siksi pyysin vaimoani kutsumaan naiset meille jonain iltana. Pian tämän jälkeen toinen heistä palasi miehensä kanssa, ja Mary Lee ja minä aloimme tutkia Raamattua.

Vihdoinkin aloin saada vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vaivanneet minua jo vuosia. Opin esimerkiksi, että ”kuolleet eivät tiedä yhtään mitään” – he ovat ikään kuin syvässä unessa, kuten Jeesus kuvaili tuota tilaa (Saarnaaja 9:5; Johannes 11:11–14). Kuolleet eivät siis koe taivaallista onnea eikä heitä kiduteta, vaan he ”nukkuvat” kuolemassa ja odottavat ylösnousemusta.

Aloimme myös käydä kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalissa. Siellä näimme, miten ihmiset, joilla oli erilainen etninen, kulttuuri- ja koulutustausta, palvelivat kaikki Jumalaa rauhaisasti ja yksimielisesti. Tulimme siihen tulokseen, että Raamattu todella voi tehdä elämän paremmaksi (Psalmit 19:7–10).

Tienhaarassa

Kun Israelin ja arabivaltioiden välillä syttyi sota vuonna 1973, Yhdysvaltain Atlantin-laivaston sukellusveneet määrättiin asemiin. Konflikti olisi helposti voinut laajeta, ja minulle alkoi viimein valjeta, että poliittisten toimien sijasta ainoastaan Jumalan valtakunta voi saada aikaan todellisen kestävän rauhan. Olin usein rukoillut: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä.” (Matteus 6:9, 10.) En ollut kuitenkaan ymmärtänyt, mitä tuo pyyntö tarkoittaa. Nyt tiesin, että Jumalan valtakunta on taivaallinen hallitus, joka hallitsee pian koko maapalloa ja puhdistaa sen kaikesta pahuudesta ja pahantekijöistä (Daniel 2:44; 7:13, 14).

Aivan erityisesti minua mietitytti 2. Korinttilaiskirjeen 10:3, 4, jossa sanotaan tosi kristityistä: ”Me emme sodi lihan mukaan. Sillä meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia.” Opin, että nuo ”sodankäyntiaseet” olivat hengellisiä aseita, joihin kuului muun muassa ”hengen miekka”, Pyhä Raamattu (Efesolaisille 6:17).

Olin tienhaarassa. Jatkaisinko entistä uraani, joka oli sekä haastava että antoisa, vai saattaisinko elämäni sopusointuun Raamatun totuuden kanssa? Pohdittuani asiaa tarkoin ja rukoiltuani sen johdosta tulin siihen tulokseen, että jos todella aioin olla rauhantekijä, minun oli oltava sellainen Jumalan tavalla.

Uusi ”Ylipäällikköni”

Keskustelin Mary Leen kanssa tulevaisuudestamme rukouksen hengessä, ja päätimme ryhtyä palvelemaan korkeinta ”Ylipäällikköä”, Jehova Jumalaa, ja vihkiytyä hänelle. Jätin merivoimille erohakemukseni, ja minut siirrettiin Norfolkiin odottamaan vapautusta palveluksesta. Ratkaisuni ihmetytti useimpia upseeritovereitani, ja jotkut suhtautuivat siihen erittäin kielteisesti. Toiset ilmaisivat kuitenkin vilpitöntä kiinnostusta raamatullista kantaani kohtaan ja kunnioittivat päätöstäni.

Vapauduin palveluksesta vuonna 1974. Samana vuonna vaimoni ja minä menimme vihkiytymisemme vertauskuvaksi vesikasteelle ”Jumalan tarkoituksen” piirikonventissa Hamptonissa Virginiassa (Matteus 28:19, 20). Siitä alkoi uusi elämä.

Uusia haasteita

Meillä oli kaksi pientä lasta ja rahaa vain pariksi kuukaudeksi. Lähetin ansioluetteloni joillekin työnantajille ja jätin asiat Jumalan käsiin. Pian muuan julkisia palveluja järjestävä yhtiö tarjosi minulle työtä. Palkka oli puolta pienempi kuin merivoimissa, mutta työn ansiosta perheemme ei tarvinnut muuttaa muualle.

Kun Mary Lee ja minä edistyimme hengellisesti, halusimme tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Eräs tuttu todistajaperhe oli muuttanut Keski-Virginiaan, missä julistajia tarvittiin enemmän, ja he kutsuivat meidät kylään. Heti ensimmäisen vierailun jälkeen aloimme suunnitella muuttoa. Anoin työnantajalta siirtoa, ja ilokseni pyyntö hyväksyttiin – ja lisäksi sain ylennyksen! Yhtiö oli valmis myös maksamaan muutosta aiheutuvat kulut. Totesimme, että Jumala totisesti huolehtii niistä, jotka pyrkivät tekemään hänen tahtonsa (Matteus 6:33).

Olemme perheenä eläneet suhteellisen yksinkertaista elämää, ja siksi Mary Lee ja minä olemme voineet palvella kokoaikaisina evankelistoina. Tämän ansiosta saatoimme viettää paljon aikaa kahden ihanan lapsemme kanssa heidän kasvuvuosinaan. Se on tuottanut meille mittaamatonta iloa, sillä sekä Allison että Drew ”vaeltavat totuudessa” (3. Johanneksen kirje 4; Sananlaskut 23:24).

Välillä rahatilanne, asuntoasiat, terveys ja jo pelkkä ikääntyminen ovat tuottaneet meille huolta, mutta Jehova on aina seissyt lähellämme. Kadunko sitä, että luovuin palveluksesta merivoimissa? En hiukkaakaan! Kun Mary Lee ja minä katselemme elämäämme taaksepäin, voimme sanoa ilman epäilyksen häivää, että Jehovan palveleminen on ehdottomasti kaikkein ylevin ja palkitsevin tehtävä, mihin ihminen voi ryhtyä (Saarnaaja 12:13).

[Huomioteksti s. 14]

Päätimme ryhtyä palvelemaan korkeinta ”Ylipäällikköä”.

[Kuva s. 12, 13]

USS ”Los Angeles”

[Lähdemerkintä]

U.S. Navy photo

[Kuva s. 13]

Mary Lee ja minä nykyään