Komea, kumeaääninen ”kellojen kuningas”

KUN tuli tuhosi Westminsterin palatsin Lontoossa vuonna 1834, brittipoliitikot järjestivät kilpailun: kellä olisi esittää paras ehdotus uudeksi parlamenttirakennukseksi? Sir Charles Barryn voitokas kilpailutyö oli koristeellinen, goottilaistyylinen palatsi, johon kuului näyttävä, nelikulmainen kellotorni. Valtion kiinteistöistä vastaava ministeriö antoi tehtäväksi rakentaa ”kellojen kuninkaan – suurimman, mitä maailma konsanaan on nähnyt”.

Tuo torni on Lontoon kuuluisimpia maamerkkejä, ja sen kellojen soitto tunnetaan kautta maailman. Sitä kutsutaan Big Beniksi, vaikka nimi on alkujaan viitannut vain sen suurimpaan riippukelloon. Big Ben on todellinen insinööritaidon ihme.

Haastava hanke

Kellotornin rakentaminen alkoi vuonna 1843, ja siitä oli määrä tulla 96 metrin korkuinen. Kolme vuotta myöhemmin etsittiin ammattimiestä, joka osaisi valmistaa niin tarkan kellon, että se edistäisi tai jätättäisi korkeintaan sekunnin tunnissa. Tehtävä oli haastava. Korkeassa, avoimessa tornissa kellotaulujen osoittimet olisivat tuulen, lumen ja jään armoilla – eikä niille laskeutuvia kyyhkysiäkään voinut unohtaa. Nämä kaikki voisivat häiritä kellon heiluria, jonka liikkeen olisi oltava ehdottoman tasainen, jotta kello pysyisi täsmällisesti ajassa. Asiantuntijoiden kiistellessä siitä, miten  ongelmat tulisi ratkaista, kelloseppä Edmund Beckett Denison esitti toimivan suunnitelman, ja kellon rakentaminen annettiin erään huomattavan kellosepän tehtäväksi.

Kello valmistui parissa vuodessa, mutta se odotti tehtaalla vielä viisi vuotta tornin valmistumista. Tuona aikana Denison keksi laitteen, joka suojasi heiluria ulkoisilta häiriötekijöiltä ja varmisti näin kellon ajassa pysymisen.

Big Benin syntymä

Koneiston valmistuttua oli aika tehdä riippukellot. Tasatunnein lyövä kello valmistettiin eräässä koillisenglantilaisessa valimossa. Siitä tuli paljon odotettua kookkaampi, ja se painoi yli 16 tonnia. Raskas kuorma aiheutti kansivaurioita laivaan, jonka oli määrä tuoda se Lontooseen, mutta viimein alus pääsi matkaan. Määräsatamasta kello kuljetettiin perille erikoisvalmisteisilla vaunuilla, joita veti 16 valkeaa hevosta. Se pantiin riippumaan parlamenttitalon edustalle kehikkoon, jossa sitä voitiin testata.

Monilla suurilla kelloilla on nimi, ja tämä jättiläinen sai nimen Big Ben. Miksi? Kukaan ei tiedä varmasti. Jotkut sanovat sen viittaavan  parlamentissa työskennelleeseen suurikokoiseen Sir Benjamin Halliin, toiset taas tuon ajan kuuluisaan raskaan sarjan nyrkkeilijään Benjamin Cauntiin. Joka tapauksessa Big Benillä tarkoitetaan nykyään yleensä koko tornia kelloineen eikä ainoastaan sen tasatunnein lyövää riippukelloa.

Takaiskuja

Ison riippukellon ensimmäinen vasara vaikutti liian kevyeltä, joten se korvattiin valtavankokoisella, 660-kiloisella vasaralla. Parin kuukauden testaamisen jälkeen sattui kuitenkin takaisku: kelloon tuli murtuma, eikä sitä voitu korjata. Big Ben oli hajotettava alkutekijöihinsä. Kellon metalli sulatettiin ja siitä valettiin uusi kello, joka painoi 13,7 tonnia. Sekin tuotiin parlamenttitalolle vaunuilla ihmisjoukkojen seuratessa tapahtumaa katujen varsilla.

Muutaman kuukauden kuluttua torni saatiin valmiiksi. Iso joukko miehiä ponnisteli hellittämättä saadakseen kellon vinssatuksi ylös torniin. Lopulta tuo jättiläinen oli paikallaan neljän pienemmän kellon keskellä, jotka ilmoittaisivat neljännestunneista, ja sen jälkeen torniin asennettiin vielä raskas koneisto. Vihdoin ja viimein ”kellojen kuningas” oli valmis aloittamaan toimintansa – tai ainakin siltä näytti.

Heinäkuussa 1859 suuri riippukello alkoi lyödä tasatunnein. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä lokakuun alussa se murtui jälleen. Sen ottaminen alas tornista ei tullut kuuloonkaan. Niinpä sitä vain kierrettiin neljänneskierros, jotta vasara ei osuisi murtumakohtaan, ja vastaavien takaiskujen ehkäisemiseksi painava vasara korvattiin kevyemmällä. Kolmessa vuodessa kello saatiin taas toimintakuntoon. Murtuma on siinä vielä nykyäänkin, mikä antaa sen kumahtelulle omintakeisen vivahteen.

Historiallisia merkkipaaluja

Vuonna 1924 Britannian yleisradioyhtiö BBC asensi kellotorniin pysyvästi mikrofonin ja alkoi lähettää Big Benin lyönnit säännöllisesti aikamerkkinä. Kahdeksan vuotta myöhemmin radionkuuntelijat kaikkialla Brittiläisen kansainyhteisön alueella saattoivat kuulla Big Benin lyönnit, ja nykyään sen soinnukkaat sävelet kajahtelevat joka puolella maailmaa BBC World Servicen kansainvälisten lähetysten välityksellä.

Kellon koneisto ja riippukellot selvisivät toisen maailmansodan pommituksista, mutta vuonna 1976 metallin väsyminen soittomekanismissa aiheutti teknisen vian ja kellohuone vahingoittui pahasti. Suuri riippukello säilyi kuitenkin vaurioitta, ja muutaman viikon kuluttua se jälleen ilmoitti tasatunnit. Kaiken kaikkiaan korjaukset kestivät yhdeksän kuukautta.

Big Ben oli jossain vaiheessa kaikkien aikojen suurin kello, ja vielä tätä nykyäkin se on täsmällisin julkisista mekaanisista ajannäyttäjistä. Sen tunnusomainen melodia on kopioitu moniin maihin, joissa se voidaan kuulla sekä pienissä että suurissa kelloissa. Ei siksi ihme, että Big Benistä on tullut Englannin ja sen pääkaupungin symboli. Se tosiaankin on ”kellojen kuningas”!

[Tekstiruutu/Kuvat s. 18]

TARKASTI AJASSA

Kolmesti viikossa ammattimies kiipeää 300 askelmaa kivisiä kierreportaita ylös torniin. Hän vetää kellon kelaamalla käsivoimin lyhyemmäksi vaijeria, joka kannattelee kellon käynnissä pitävää raskasta punnusta. Samalla hän tarkistaa, että kello pysyy ajassa. Nelimetrinen heiluri heilahtaa joka toinen sekunti. Lähellä heilurin yläpäätä on pieni reunus, johon on koottu vanhoja kolikoita. Jos kello jätättää, reunukselle lisätään kolikko, ja jos se edistää, siltä otetaan yksi kolikko pois.

[Kuva]

Kellon käyntiä säädellään kolikoilla.

[Lähdemerkinnät]

Kellon vetäminen: AP Photo/Lefteris Pitarakis; reunuksella olevat kolikot: Parliamentary copyright images are reproduced with the permission of Parliament

[Kuva s. 19]

13,7 tonnia painava suuri kello (Big Ben) lyö tasatunnein.

[Lähdemerkintä]

Popperfoto/Getty Images