Oletko joskus tuntenut olosi avuttomaksi, kun joku sinulle läheinen on surrut rakkaan ihmisen menetystä? Toisinaan saatamme olla epävarmoja siitä, mitä sanoa tai tehdä – ja lopulta emme sano tai tee mitään. Voimme kuitenkin tehdä jotain, mistä on käytännön hyötyä.

Usein riittää jo se, että on läsnä ja sanoo esimerkiksi vain ”Otan osaa” tai ”Olen pahoillani”. Monissa kulttuureissa halaus tai hellä puristus käsivarresta kertoo, että välittää toisesta. Jos sureva haluaa puhua, kuuntele myötätuntoisesti. Vielä parempi on tehdä jotain surevan perheen hyväksi. Voisit esimerkiksi hoitaa jonkin askareen, jota sureva ei ole pystynyt hoitamaan, kuten valmistaa aterian, hoitaa lapsia tai auttaa hautajaisjärjestelyissä, jos sureva niin tahtoo. Tällaiset teot voivat auttaa enemmän kuin kauneimmatkaan sanat.

Ajan kuluessa haluat ehkä puhua edesmenneestä, vaikkapa hänen hyvistä ominaisuuksistaan tai häneen liittyvistä mukavista muistoista. Tällaiset keskustelut voivat jopa ilahduttaa läheisensä menettänyttä. Esimerkiksi Pam, jonka mies Ian kuoli kuusi vuotta sitten, sanoo: ”Joskus toiset kertovat minulle joistain sellaisista Ianin hyvistä teoista,  joista en tiennyt mitään. Se tuntuu hyvältä sydämessä.”

Tutkimukset osoittavat, että vaikka monet surevat saavat aluksi paljonkin apua, heidän tarpeensa unohtuvat nopeasti, kun ystävien huomion vie jälleen heidän oma elämänsä. Ota siksi asiaksesi olla yhteydessä läheisensä menettäneeseen ystävään säännöllisesti. * Monet arvostavat syvästi mahdollisuutta purkaa tunteitaan surtuaan pitkän aikaa.

Nuori Kaori-niminen japanilaisnainen oli murheen murtama menetettyään ensin äitinsä ja sitten vanhemman siskonsa vain vuosi ja kolme kuukautta myöhemmin. Onneksi uskolliset ystävät tukivat häntä tuona aikana. Ritsuko, joka on Kaoria paljon vanhempi, tarjoutui olemaan hänen ystävänsä. Kaori kertoo: ”En totta puhuen ollut kovin innoissani. En halunnut kenenkään korvaavan äitiäni, enkä uskonut, että kukaan edes pystyisi siihen. Mutta se, miten Mama Ritsuko kohteli minua, lähensi minua häneen. Joka viikko teimme yhdessä evankelioimistyötä ja kävimme yhdessä seurakunnan kokouksissa. Monesti hän kutsui minut teelle, toi minulle aterioita ja kirjoitti minulle kirjeitä ja kortteja. Hänen positiivisella asenteellaan oli minuun myönteinen vaikutus.”

Kaorin äidin kuolemasta on 12 vuotta. Nykyään Kaori ja hänen miehensä ovat kokoaikaisia evankelistoja. ”Mama Ritsuko osoittaa edelleen kiinnostusta minua kohtaan”, Kaori sanoo ja jatkaa: ”Aina kotona käydessäni käyn myös hänen luonaan ja nautin hänen rakentavasta seurastaan.”

Toinen esimerkki siitä, miten toisten tuki on auttanut surun keskellä, on Kyproksella asuva Jehovan todistaja Poli. Hänen ystävällinen miehensä Sozos näytti hyvää esimerkkiä kristittynä paimenena kutsumalla usein kotiinsa orpoja ja leskiä syömään ja viettämään aikaa yhdessä (Jaakobin kirje 1:27). Sitten 53-vuotiaana Sozos kuoli aivokasvaimeen. Poli sanoo: ”Menetin uskollisen aviomiehen 33 avioliittovuoden jälkeen.”

Hautajaisten jälkeen Poli muutti nuorimman poikansa, 15-vuotiaan Danielin, kanssa Kanadaan. Poli kertoo Jehovan todistajien seurakunnasta, jonka yhteydessä he olivat: ”Uuden seurakunnan ystävät eivät tienneet mitään taustastamme ja vaikeasta tilanteestamme. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ottamasta meitä vastaan lämpimin sanoin ja tarjoamasta meille käytännön apua. Apu oli hyvin kallisarvoista etenkin tuona aikana, jona poikani olisi tarvinnut isäänsä eniten! Ne, jotka ottivat johdon seurakunnassa, huomioivat Danielia paljon ja osoittivat henkilökohtaista kiinnostusta häntä kohtaan. Eräs heistä piti erityistä huolta siitä, että Daniel kutsuttiin mukaan pelaamaan tai viettämään aikaa toisten kanssa.” Nykyään sekä Polilla että Danielilla menee hyvin.

On tosiaankin olemassa monia tapoja antaa käytännön apua ja lohdutusta läheisensä menettäneille. Lohtua antaa myös Raamatun esittämä suurenmoinen toivo.