Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Tiesitkö?

Tiesitkö?

Miten ennen vanhaan päästiin merimatkalle?

PAAVALIN päivinä ei ollut varsinaisia matkustajalaivoja. Tavallisesti merimatkalle haluavat ihmiset kyselivät, tiesikö joku kauppalaivaa, joka oli menossa oikeaan suuntaan ja johon otettaisiin matkustajia (Apt. 21:2, 3). Jos laiva ei mennyt juuri sinne, mihin matkustaja halusi päästä, hän saattoi eri satamiin pysähdyttäessä etsiä toista laivaa, joka menisi lähemmäksi määränpäätä (Apt. 27:1–6).

Merimatkoja tehtiin vain tiettyinä vuodenaikoina, eivätkä laivat kulkeneet tarkkojen aikataulujen mukaan. Huonon sään lisäksi myös merimiesten taikausko viivästytti toisinaan laivan lähtöä. He saattoivat lykätä matkaa, jos he näkivät jonkin huonon enteen, kuten mastossa raakkuvan korpin tai rannassa lojuvia haaksirikkoutuneen laivan osia. Kun tuulet olivat suotuisat, merimiehet nostivat purjeet ja lähtivät merelle. Löydettyään sopivan aluksen matkalainen meni kapsäkkeineen sataman lähistölle odottamaan lähtöilmoitusta.

Historioitsija Lionel Casson kirjoittaa: ”Roomassa oli kätevä palvelu, joka säästi ihmistä uuvuttavalta kuljeskelulta satama-alueella. Kaupungin satama sijaitsi Tiberjoen suulla. Läheisessä Ostian kaupungissa oli suuri aukio, jonka ympärillä oli konttoreita. Niistä monet kuuluivat eri satamien rahtaajille: yksi Narbonnessa [nykyisessä Ranskassa] toimineille rahtaajille, toinen Karthagossa [nykyisessä Tunisiassa] toimineille rahtaajille – – ja niin edelleen. Jos joku mieli merille, hänen täytyi vain tiedustella laivamatkaa reitin varrella olevien kaupunkien konttoreista.”

Meritse matkustaminen säästi aikaa, mutta siinä oli myös omat riskinsä. Paavalikin koki lähetysmatkoillaan useampia haaksirikkoja (2. Kor. 11:25).