Elämäkerta

Olen saanut mitä sydämeni on pyytänyt

KERTONUT DOMINIQUE MORGOU

Joulukuussa 1998 olin viimeinkin Afrikassa! Lapsuuden toive oli täyttynyt. Afrikan avarien maisemien ja upean luonnon ajatteleminen oli aina sykähdyttänyt minua. Nyt olin itse paikalla! Samalla oli toteutunut muuan toinenkin haave: palvelin kokoaikaisena evankelistana vieraassa maassa. Monet olivat saattaneet pitää sitä mahdottomana. Näköni on erittäin huono, ja kuljen täällä afrikkalaisten kylien hiekkateitä apunani opaskoira, joka on koulutettu Euroopan kaupunkien katuja varten. Minäpä kerron, miten saatoin tulla palvelemaan Afrikkaan ja miten Jehova antoi minulle, mitä sydämeni pyysi (Psalmit 37:4).

OLEN syntynyt 9. kesäkuuta 1966 Etelä-Ranskassa. Olen nuorin perheemme seitsemästä lapsesta. Me – kaksi poikaa ja viisi tyttöä – vartuimme rakastavien vanhempien huolenpidossa. Jo nuorena elämääni kuitenkin varjosti eräs asia: isoäitini, äitini ja yhden sisareni tavoin minullakin on perinnöllinen sairaus, joka johtaa lopulta täydelliseen sokeuteen.

Teini-ikäisenä kohtasin rasismia, ennakkoluuloja ja ulkokultaisuutta, mikä sai minut kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Tuona vaikeana aikana muutimme Hérault’hon, ja siellä tapahtui jotain ihanaa.

 Eräänä sunnuntaiaamupäivänä ovellemme tuli kaksi Jehovan todistajaa. Äiti tunsi heidät ja pyysi heidät sisään. Toinen naisista kysyi äidiltä, muistiko tämä, että oli luvannut alkaa jonakin päivänä tutkia Raamattua. Äiti muisti ja kysyi, milloin aloitetaan. He sopivat, että he alkaisivat tutkia sunnuntaiaamupäivisin, ja näin äitini ryhtyi oppimaan ”hyvän uutisen totuutta” (Galatalaisille 2:14).

Uusia asioita

Äiti teki kaikkensa ymmärtääkseen ja muistaakseen oppimansa. Koska hän oli sokea, hänen täytyi opetella kaikki ulkoa. Todistajat olivat hyvin kärsivällisiä. Aina kun he tulivat, minä menin piiloon huoneeseeni ja tulin ulos vasta heidän lähdettyään. Mutta eräänä iltapäivänä toinen heistä, Eugénie, tapasi minut ja alkoi puhua minulle. Hän kertoi, että Jumalan valtakunta tekisi lopun kaikesta ulkokultaisuudesta, vihasta ja ennakkoluuloisuudesta. Hän sanoi, että ratkaisun avain on yksin Jumalalla, ja kysyi, halusinko tietää lisää. Aloitin Raamatun tutkimisen heti seuraavana päivänä.

Opin koko ajan uusia asioita. Ymmärsin nyt, että Jumalalla oli hyvät syyt sallia maailman pahuutta tilapäisesti (1. Mooseksen kirja 3:15; Johannes 3:16; Roomalaisille 9:17). Opin myös, ettei Jehova jätä meitä ilman toivoa. Hän on antanut suurenmoisen lupauksen ikuisesta elämästä paratiisimaassa (Psalmit 37:29; 96:11, 12; Jesaja 35:1, 2; 45:18). Tuossa paratiisissa saisin takaisin näköni, joka heikkeni vähitellen (Jesaja 35:5).

Kokoaikainen palvelus

Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi menin vesikasteelle 12. joulukuuta 1985. Sisareni Marie-Claire oli jo ottanut tuon askeleen, ja veljeni Jean-Pierre samoin kuin rakas äitini seurasivat pian esimerkkiä.

Seurakunnassa, johon kuuluin, oli paljon vakituisia tienraivaajia eli kokoaikaisia evankelistoja. Heidän ilonsa ja intonsa palveluksessa kannustivat minua. Jopa Marie-Claire, jolla oli silmäsairaus ja ortopedinen apuneuvo toisessa jalassaan, aloitti kokoaikaisen palveluksen. Hän rohkaisee minua hengellisesti edelleenkin. Tienraivaajien kannustus sekä seurakunnassa että kotona herätti minussa voimakkaan halun kokoaikaiseen palvelukseen. Niinpä marraskuussa 1990 aloin palvella tienraivaajana Béziers’ssä. (Psalmit 94:17–19.)

Masennuksesta selviytyminen

Muut tienraivaajat pitivät minusta palveluksessa hyvää huolta. Silti rajoitukseni masensivat minua aika ajoin, ja toivoin, että olisin voinut tehdä enemmän. Jehova kuitenkin tuki minua noiden masennuskausien aikana. Etsin Vartiotornin julkaisujen hakemistosta niiden tienraivaajien elämäkertoja, joilla oli huono näkö niin kuin minullakin. Noita elämäkertoja oli hämmästyttävän paljon! Ne olivat käytännöllisiä ja rohkaisevia ja opettivat minua arvostamaan sitä, mitä pystyin tekemään, ja hyväksymään rajoitukseni.

Elätin itseni siivoamalla ostoskeskuksia toisten todistajien kanssa. Erään kerran panin merkille, että työtoverini siivosivat uudelleen paikkoja, jotka olin itse juuri siivonnut. Minulta jäi selvästikin paljon likaa huomaamatta. Menin tapaamaan Valérieta, tienraivaajaa joka vastasi siivousryhmästämme, ja pyysin häntä kertomaan minulle rehellisesti, vaikeutinko kaikkien muiden työtä. Ystävällisesti hän sanoi, että voisin itse ratkaista, milloin en mielestäni enää pystyisi tekemään tuota työtä. Luovuin siitä maaliskuussa 1994.

Hyödyttömyyden tunne valtasi minut taas. Rukoilin hartaasti Jehovaa ja tiedän, että hän kuuli pyyntöni. Jälleen kerran Raamatun ja kristillisten julkaisujen lukemisesta  oli paljon apua. Vaikka näköni heikkeni, haluni palvella Jehovaa voimistui entisestään. Mitä voisin tehdä?

Ensin jonotuslistalle, sitten nopea ratkaisu

Hain näkövammaisten kuntoutuskeskukseen Nîmesiin, ja lopulta pääsin sinne kolmeksi kuukaudeksi. Se oli hyödyllistä aikaa. Opin ymmärtämään vammani laajuuden ja sopeutumaan siihen. Seurustelu erilaisista vammoista kärsivien ihmisten kanssa auttoi minua tajuamaan, kuinka arvokas kristillinen toivoni on. Minun elämässäni oli ainakin päämäärä, ja saatoin tehdä jotakin hyödyllistä. Lisäksi opin ranskalaista sokeainkirjoitusta.

Kotiin palattuani perheeni huomasi, miten paljon koulutus oli auttanut minua. Yhdestä asiasta en kuitenkaan pitänyt: valkoisesta kepistä. Sen käyttöön tottuminen vei melkoisesti aikaa. Muunlainen apu, vaikkapa opaskoira, olisi mukavampi.

Täytin koiraa koskevan hakemuksen, mutta minulle sanottiin, että jonotuslista oli pitkä. Välitystoimiston olisi lisäksi tutkittava asia tarkkaan. Opaskoiraa ei anneta kelle tahansa. Eräänä päivänä muuan nainen sokeainyhdistyksestä kertoi, että paikallinen tenniskerho aikoi lahjoittaa opaskoiran jollekulle paikkakunnan sokealle tai heikkonäköiselle. Hän sanoi ajatelleensa minua ja kysyi, ottaisinko sen vastaan. Tajusin Jehovan ohjaavan asioita ja hyväksyin tuon ystävällisen tarjouksen. Minun täytyi kuitenkin jäädä odottamaan koiran saamista.

Haaveilen edelleen Afrikasta

Odotellessani koiraa suuntasin ajatukseni muualle. Kuten alussa kerroin, olen lapsuudesta saakka ollut hyvin kiinnostunut Afrikasta. Huononevasta näöstäni huolimatta tuo kiinnostus oli vain voimistunut entisestään,  varsinkin siksi, että olin kuullut monien afrikkalaisten olevan kiinnostuneita Raamatusta ja Jehovan palvelemisesta. Olin hieman aikaisemmin maininnut ohimennen Valérielle, että haluaisin käydä Afrikassa, ja kysynyt, tahtoisiko hän tulla mukaan. Hän suostui, ja kirjoitimme useisiin Jehovan todistajien ranskankielisiin haaratoimistoihin Afrikassa.

Meille vastattiin Togosta. Innoissani pyysin Valérieta lukemaan vastauskirjeen minulle. Se oli rohkaiseva, ja niinpä Valérie ehdotti, että lähtisimme matkaan. Olimme kirjeitse yhteydessä haaratoimistoon, josta minua kehotettiin ottamaan yhteyttä pääkaupungissa Loméssa asuvaan tienraivaajaan, Sandraan. Päätimme, että lähtisimme 1. joulukuuta 1998.

Millainen jyrkkä mutta ihana vastakohta! Laskeuduttuamme Loméen astuimme koneesta ja tunsimme, kuinka Afrikan kuumuus kääri meidät kuin huopaan. Sandra oli meitä vastassa. Emme olleet tavanneet aikaisemmin, mutta meistä tuntui heti kuin olisimme tunteneet toisemme iät ja ajat. Vähän ennen tuloamme Sandra ja hänen toverinsa Christine oli nimitetty erikoistienraivaajiksi sisämaassa sijaitsevaan pikkukaupunkiin Tabligboon. Pääsimme heidän mukaansa heidän uudelle alueelleen. Viivyimme siellä parisen kuukautta, ja lähtiessämme tiesin palaavani sinne.

Iloinen paluu

Ranskassa aloin heti valmistella toista matkaa Togoon. Perheeni tuella saatoin järjestää niin, että voisin viipyä siellä puoli vuotta. Syyskuussa 1999 istuin siis jälleen Togoon menevässä lentokoneessa. Tällä kertaa matkustin kuitenkin yksin. Voi vain kuvitella, miltä perheestäni tuntui, kun he näkivät minun lähtevän matkaan omin päin vammastani huolimatta! Aihetta huoleen ei kuitenkaan ollut. Vakuutin vanhemmilleni, että ystäväni, joista oli jo tullut minulle kuin perheenjäseniä, odottaisivat minua Loméssa.

Oli ihanaa päästä takaisin alueelle, jossa niin monet ihmiset ovat kiinnostuneita Raamatusta. Ihmisten näkee usein lukevan Raamattua kadulla. Tabligbossa ihmiset kutsuvat toisia luokseen keskustelemaan Raamatusta. Sain vieläpä asua yhdessä kahden erikoistienraivaajasisaren kanssa heidän vaatimattomassa kodissaan. Opin tuntemaan toisen kulttuurin, erilaisen tavan suhtautua asioihin. Ennen kaikkea huomasin, että afrikkalaiset kristityt veljemme ja sisaremme pitävät Jumalan palvelemista ensi sijalla elämässään. Esimerkiksi monen kilometrin kävelymatka valtakunnansalille ei estä heitä tulemasta kokouksiin. Opin paljon myös lämmön ja vieraanvaraisuuden osoittamisesta.

Palatessamme eräänä päivänä kenttäpalveluksesta kerroin Sandralle pelkääväni  Ranskaan paluuta. Näköni oli heikentynyt entisestään. Muistin Béziers’n täydet ja meluisat kadut, kerrostalojen portaikot ja monet muut seikat, jotka tekevät näkövammaisen elämästä vaikeaa. Tabligbon kadut sitä vastoin olivat päällystämättömiä mutta hiljaisia: ei paljon ihmisiä eikä liikennettä. Miten selviytyisin Ranskassa nyt kun olin tottunut Tabligboon?

Kaksi päivää myöhemmin äitini soitti ja kertoi, että minun toivottiin ottavan yhteyttä opaskoirakouluun. Nuori Océane-niminen labradorinnoutaja oli valmiina ryhtymään ”silmikseni”. Jälleen kerran tarpeistani huolehdittiin ja huoleni kaikkosivat. Palveltuani puoli vuotta onnellisena Tabligbossa olin matkalla takaisin Ranskaan tapaamaan Océanea.

Kuukausien koulutuksen jälkeen Océane uskottiin minun hoitooni. Alussa ei ollut helppoa. Meidän oli opittava ymmärtämään toisiamme. Vähitellen aloin kuitenkin tajuta, kuinka paljon tarvitsin Océanea. Nykyään se on oikeastaan osa minua. Miten ihmiset Béziers’ssä suhtautuivat, kun he näkivät minun tulevan ovelleen koiran kanssa? Yleensä kunnioittavasti ja ystävällisesti. Océanesta tuli paikkakunnan ”sankari”. Koska monet ovat kiusaantuneita vammaisen seurassa, koiran ansiosta saatoin puhua vammastani luontevasti. Ihmiset rentoutuivat ja kuuntelivat. Océanesta tulikin paras mahdollinen keskustelun virittäjä.

Afrikassa Océanen kanssa

En ollut unohtanut Afrikkaa, vaan aloin valmistautua kolmanteen matkaani. Tällä kertaa mukaan tuli Océane. Sain matkaseurakseni myös nuoren avioparin, Anthonyn ja Auroren, sekä ystäväni Carolinen. He olivat tienraivaajia niin kuin minäkin. Saavuimme Loméen 10. syyskuuta 2000.

Aluksi monet pelkäsivät Océanea. Loméssa vain harva oli koskaan nähnyt niin isoa koiraa, sillä Togossa koirat ovat yleensä pieniä. Nähdessään Océanella valjaat jotkut luulivat sen johtuvan siitä, että se on niin vihainen. Océane puolestaan asettui puolustuskannalle valmiina suojelemaan minua kaikelta, mitä se piti uhkaavana. Mutta pian se sopeutui uuteen ympäristöön. Kun Océane on valjaissa, se tekee työtään ja pysyy rinnallani kurinalaisesti ja vastuuntuntoisesti. Kun se päästetään valjaistaan, siitä tulee leikkisä ja joskus tuhmakin. Meillä on oikein hauskaa yhdessä.

Sandra ja Christine olivat pyytäneet meidät kaikki luokseen Tabligboon. Totutimme paikallisia veljiä ja sisaria Océaneen kutsumalla heitä kylään. Sitten selitimme, mitä opaskoira tekee, miksi tarvitsin sitä ja miten heidän tulisi käyttäytyä sen seurassa. Vanhimmat antoivat minun tuoda Océanen valtakunnansalille. Koska tällainen järjestely oli hyvin epätavallinen Togossa, siitä ilmoitettiin seurakunnalle. Palvelukseen Océane tuli mukaan vain uusintakäynneille tai raamatuntutkisteluihin, koska silloin sen läsnäolo oli helpompi ymmärtää.

Saarnaaminen tällä alueella on edelleen antoisaa. Minuun on aina tehnyt vaikutuksen näiden lempeiden ihmisten huomaavaisuus, joka ilmenee ystävällisin teoin. He olivat esimerkiksi aina tarjoamassa minulle istuinta. Lokakuussa 2001 äiti tuli kanssani neljännelle Togon-matkalleni. Hän palasi Ranskaan kolme viikkoa myöhemmin levollisin mielin ja onnellisena.

Olen Jehovalle kiitollinen siitä, että olen voinut palvella Togossa. Luotan siihen, että Jehova antaa minulle edelleen, mitä sydämeni pyytää, kun jatkan hänen palvelustaan voimieni mukaan. *

[Alaviite]

[Kuvat s. 10]

Afrikan avarien maisemien ja upean luonnon ajatteleminen oli aina sykähdyttänyt minua

[Kuva s. 10]

Océane tuli mukaan uusintakäynneille

[Kuva s. 11]

Vanhimmat antoivat minun tuoda Océanen kokouksiin