Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jehovan palveleminen – ilo ja kunnia vailla vertaa

Jehovan palveleminen – ilo ja kunnia vailla vertaa

Elämäkerta

Jehovan palveleminen – ilo ja kunnia vailla vertaa

Kertonut Zerah Stigers

Mieheni, joka oli ollut uskollinen toverini kokoaikaisessa sananpalveluksessa, kuoli vuonna 1938. Jäin yksin huolehtimaan pienestä vauvastamme ja kymmenvuotiaasta pojastamme. Minulla oli edelleen voimakas halu toimia kokoaikaisena sananpalvelijana, mutta miten se onnistuisi? Ensin voisin kertoa jotain elämästäni tätä edeltävältä ajalta.

VÄHÄN sen jälkeen, kun synnyin 27. heinäkuuta 1907 Alabamassa Yhdysvalloissa, vanhempani muuttivat minun ja kolmen sisarukseni kanssa Georgian osavaltioon. Melko pian siirryimme Tennesseehin ja sitten Tampan lähelle Floridaan. Siellä asuessamme näin vuonna 1916 ”Kuvanäytös Luomisen”. Siihen sisältyi kuultokuvia ja filmiä, joihin oli yhdistetty ääni. Elokuvateollisuus oli vielä lapsenkengissä, ja kaikki olivat aivan ihastuksissaan tästä esityksestä.

Vanhempani lukivat innokkaasti Vartiotornia ja muita raamatullisia julkaisuja. Vaikka isä piti tästä kirjallisuudesta, hän ei tuolloin ollut aktiivisesti mukana raamatuntutkijoiden (nykyään tunnetaan Jehovan todistajina) toiminnassa. Äiti kuitenkin vei meitä lapsia mukanaan kokouksiin. Kohta Nilesiin Michiganiin muuttomme jälkeen kävimmekin säännöllisesti kokouksissa Indianan puolella South Bendissä, johon oli lähes kahdenkymmenen kilometrin junamatka.

Menin kasteelle 22. heinäkuuta 1924 Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Pian äiti teki järjestelyjä voidakseen ryhtyä kolporteeraajaksi, kuten Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita silloin kutsuttiin. Hänen ja muiden kolporteeraajien hyvä esimerkki istutti minuun halun tehdä samaa työtä.

Saan toverin

Vuonna 1925 olin suuressa konventissa Indianapolisissa Indianassa ja tapasin siellä James Stigersin, joka oli Chicagosta. James teki minuun heti vaikutuksen, koska hän oli innokas Jehovan palveluksessa. Meidän ei kuitenkaan ollut helppo tavata toisiamme, sillä minä asuin 160 kilometrin päässä Chicagosta. Siihen aikaan tuossa suuressa kaupungissa oli vain yksi seurakunta ja kokoukset pidettiin eräässä yläkerran vuokrahuoneessa. James kirjoitti minulle usein rohkaistakseen minua hengellisesti. Menimme naimisiin joulukuussa 1926, ja noin vuotta myöhemmin syntyi ensimmäinen poikamme Eddie.

Jonkin ajan kuluttua James ja minä aloitimme yhdessä tienraivauspalveluksen. Työskentelimme kahdeksassa osavaltiossa – Michiganissa, Louisianassa, Mississippissä, Etelä-Dakotassa, Iowassa, Nebraskassa, Kaliforniassa ja Illinoisissa – ja se oli elämämme ihaninta aikaa. Noita onnellisia päiviä kesti aina siihen saakka kun James sairastui.

Vuonna 1936 Jamesin sairaudesta johtuvat kulut pakottivat meidät palaamaan Chicagoon. Pääsimme asumaan mieheni äidin luokse, joka hänkin oli Jehovan todistaja. Jamesin sairauden myöhemmässä vaiheessa, kun odotin toista lastamme, työskentelin eräässä ruokalassa yhden dollarin päiväpalkalla. Rakas anoppini huolehti siitä, että meillä oli runsaasti syötävää, eikä hän halunnut ottaa mitään korvausta. Hän ei olisi voinut kohdella meitä paremmin.

James sairasti aivotulehdusta noin kaksi vuotta, minkä jälkeen hän kuoli heinäkuussa 1938. Hän ei sairautensa aikana pystynyt ajamaan autoa eikä osallistumaan ovelta-ovelle-työhön, mutta hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta todistaa toisille. Minä keskeytin kokoaikaisen palveluksen tehdäkseni oman osani perheemme elatukseksi. Sain erilaisia töitä, mutta ainoastaan lyhytaikaisia.

Poikamme Bobby syntyi 30. heinäkuuta 1938, vain kahdeksan päivää isänsä kuoleman jälkeen. Anoppini ei sallinut minun mennä kunnalliseen sairaalaan. Sen sijaan hän järjesti niin, että pääsin parempaan sairaalaan ja hänen oman lääkärinsä hoitoon. Tämän lisäksi hän maksoi kaikki kulut. Arvostin syvästi hänen osoittamaansa kristillistä rakkautta.

Takaisin kokoaikaiseen palvelukseen

Asuimme anoppini luona siihen asti kun Bobby oli vähän yli 2-vuotias ja Eddie 12-vuotias. Vaikka uudet olosuhteeni vaativat sopeutumista, haluni palvella Jehovaa kokoaikaisesti oli yhä palava. Vuonna 1940 tapasin Detroitin konventissa Michiganissa tienraivaajapariskunnan, joka kannusti minua tulemaan tienraivaajaksi Etelä-Carolinaan. Niinpä ostin 150 dollarilla vuosimallia 1935 olevan Pontiacin ja valmistauduin muuttamaan sinne. Sitten vuonna 1941, samana vuonna jona Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan, suuntasin poikineni kohti etelää ja aloitin jälleen kokoaikaisen palveluksen.

Muutettuamme Etelä-Carolinaan olimme ensin Camdenissa, seuraavaksi Little Riverissä ja sitten Conwayssa, jossa ostin pienen asuntovaunun. Eräs ystävällinen huoltoaseman omistaja lupasi, että voin pitää asuntovaunuani lähellä hänen huoltamoaan, saada sieltä kaasua ja sähköä ja käyttää jopa huoltoaseman WC-tiloja. Koska bensiini oli toisen maailmansodan aikana säännöstelyn alaisena enkä pystynyt hankkimaan sitä, ostin käytetyn polkupyörän. Kun sitten vuonna 1943 näytti mahdottomalta jatkaa tienraivausta, koska rahamme olivat lopussa, minua pyydettiinkin palvelemaan erikoistienraivaajana. Se merkitsi sitä, että sain kuukausittain määrärahan kulujen peittämiseksi. Läpi vuosien Jehova on auttanut minua valtavasti!

Conwayssa ei ollut siihen aikaan muita Jehovan todistajia, ja lasten ja minun oli hankalaa mennä palvelukseen keskenämme. Niinpä kirjoitin ja pyysin erikoistienraivaustoveria. Vuonna 1944 sainkin suurenmoisen toverin, Edith Walkerin, mikä oli minulle todellinen siunaus! Toimimme yhdessä 16 vuotta lukuisissa eri paikoissa. Sitten hän valitettavasti joutui terveyssyistä palaamaan Ohioon.

Mieleenpainuvia siunauksia

Yksi niistä onnellisista muistoista, joita minulla on noilta vuosilta, liittyy 13-vuotiaaseen Albertha-tyttöön, joka asui Conwayssa ja huolehti rammasta isoäidistään ja kahdesta nuoremmasta veljestään. Hän rakasti Raamatun totuuksia, joita opetin hänelle, ja halusi kertoa niistä muille. Hänellekin kasvoi syvä arvostus tienraivauspalvelusta kohtaan, ja hän aloitti tienraivauksen koulun loputtua vuonna 1950. Nyt yli 57 vuotta myöhemmin hän jatkaa yhä kokoaikaista palvelusta.

Vuonna 1951 Edithiä ja minua pyydettiin palvelemaan lyhyen aikaa Etelä-Carolinassa sijaitsevassa Rock Hillissä, missä asui vain muutamia todistajia. Seuraavaksi muutimme kolmeksi vuodeksi Elbertoniin Georgiaan. Sitten palasimme takaisin Etelä-Carolinaan, missä minä pysyinkin vuodesta 1954 vuoteen 1962. Walhallassa tapasin iäkkään, kuuron naisen Nettien, joka asui yksin maaseudulla. Raamatuntutkistelumme eteni niin, että hän luki julkaisusta kappaleen, sitten minä osoitin hänelle sivun alareunasta kappaleeseen liittyvää kysymystä ja hän näytti kappaleesta vastauksen.

Kun hän ei ymmärtänyt jotakin, hän kirjoitti kysymyksensä paperille ja minä kirjoitin hänelle vastauksen. Aikanaan Nettien arvostus Raamatun totuutta kohtaan kasvoi niin paljon, että hän alkoi käydä seurakunnan kokouksissa ja osallistua ovelta-ovelle-työhön. Hän meni ovelle yksinään, mutta olin aina lähettyvillä, tavallisesti kadun toisella puolella, valmiina tarpeen tullen auttamaan häntä.

Walhallassa-oloaikana vanha autoni yksinkertaisesti lakkasi kulkemasta. Tarjolla olisi ollut auto sadalla dollarilla, mutta minulla ei ollut rahaa. Otin yhteyttä erääseen todistajaan, jolla oli liikeyritys, ja hän lainasi minulle tuon summan. Pian sen jälkeen sain odottamatta sisareltani kirjeen, jossa hän kertoi sisarusteni saaneen hiljattain tietää, että isältä oli hänen kuollessaan jäänyt jonkin verran rahaa pankkiin. He olivat pohtineet, mitä tekisivät sillä, ja olivat yhdessä päättäneet lähettää sen minulle. Summa oli sata dollaria!

Tienraivauksessa poikieni kanssa

Lapsuusvuosinaan Eddie ja Bobby olivat aina mukanani ovelta-ovelle-työssä. Tuohon aikaan ihmisillä yleensä ei ollut huumeongelmia eikä houkutus moraalittomuuteen ollut kovin suuri. Yksinkertainen elämä ja keskittyminen saarnaamistyöhön säästivät minut monilta sellaisilta ongelmilta, joita vanhemmat nykyään kohtaavat kasvattaessaan lapsiaan palvelemaan Jehovaa.

Eddie kävi koulua Camdenissa, ja päästyään kahdeksannelta luokalta hän halusi ryhtyä kanssani tienraivaajaksi. Oli mukavaa, että saatoimme palvella yhdessä tienraivaajina joitakin vuosia. Sen jälkeen häntä alkoi kiinnostaa työ Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Hän palvelikin siellä vuodesta 1947 vuoteen 1957. Vuonna 1958 hän meni naimisiin Alberthan, entisen tutkisteluoppilaani, kanssa, ja heistä tuli tienraivaustoverukset. Miten iloisia olimmekaan, kun vuonna 2004 me kolme saimme olla kaikki yhdessä tienraivaajien palveluskoulussa!

Muistan erään päivän vuosien takaa, jolloin kuulin pikku Bobbyn rukoilevan, että Jehova auttaisi minua saamaan tarpeeksi bensiiniä autooni, jotta voisin käydä pitämässä säännölliset raamatuntutkisteluni. Bobby on rakastanut sananpalvelusta läpi elämänsä, ja hän oli tienraivaajana useita vuosia. Ikävä kyllä myös hän koki perhetragedian. Hän oli ollut naimisissa vasta vajaat kaksi vuotta, kun hänen vaimonsa kuoli vuonna 1970 synnytykseen, jossa myös heidän kaksoslapsensa kuolivat. Bobby ja minä olemme aina asuneet lähellä toisiamme, ja meillä on ollut hyvin läheinen suhde.

Edelleen tienraivaajana

Sain siirron nykyiseen seurakuntaani Lumbertoniin Pohjois-Carolinaan vuonna 1962 ja olen ollut täällä siitä lähtien eli 45 vuotta. Jatkoin autolla ajamista siihen saakka, kun olin hyvän matkaa yli 80-vuotias. Nykyään eräs todistajaperhe, joka asuu lähelläni, vie minut seurakunnan kokouksiin ja kenttäpalvelukseen.

Minulla on rollaattori ja pyörätuoli, mutta minun ei tarvitse käyttää kumpaakaan, koska pystyn kävelemään ilman tukea. Olen kiitollinen Jehovalle erinomaisesta terveydestäni; vasta viime aikoina minulla on ollut vähän ongelmia silmien kanssa. En ole koskaan poissa kokouksista, jollen ole kovin sairas, ja jatkan edelleen tienraivausta, sillä olen päässyt kunnoltaan heikentyneiden tienraivaajien luetteloon.

Oltuani tienraivauspalveluksessa yli 70 onnellista vuotta voin vilpittömästi sanoa, että Jehova on auttanut minua läpi elämäni. * En ole koskaan ollut erityisen älykäs enkä kovin nopea töissäni, mutta Jehova tietää, mitä pystyn tekemään ja mitä en. Olen kiitollinen siitä, että hän tietää minun yrittävän ja että hän on käyttänyt minua.

Ajattelen, että on tärkeää palvella Jehovaa mahdollisimman täysipainoisesti, koska olemme hänelle kiitollisuudenvelassa kaikesta. Haluaisin olla tienraivaajana niin kauan kuin suinkin mahdollista. Millainen ilo ja kunnia tämä palvelus onkaan ollut! Rukoilen, että voisin olla Jehovan käytettävissä läpi ikuisuuden.

[Alaviite]

^ kpl 30 Sisar Stigers päätti maallisen vaelluksensa 20. huhtikuuta 2007, vain kolme kuukautta ennen kuin hän olisi täyttänyt 100 vuotta. Hänen vuosikausien uskollinen palveluksensa rohkaisee meitä, ja iloitsemme siitä, että hän on saanut taivaallisen palkinnon.

[Kuva s. 13]

Kulkuneuvo, jota käytimme mieheni kanssa ollessamme kolporteeraajina.

[Kuva s. 14]

Poikieni kanssa vuonna 1941.

[Kuva s. 15]

Eddien ja Bobbyn kanssa äskettäin.