Kristittyjen elämää ensimmäisellä vuosisadalla

Matkalla maan ääriin asti

”Seuraavana päivänä hän lähti Barnabaan kanssa Derbeen. Ja julistettuaan hyvää uutista sille kaupungille ja tehtyään useita opetuslapsia he palasivat Lystraan ja Ikonioniin ja Antiokiaan.” (APOSTOLIEN TEOT 14:20, 21)

MATKAMIES vetää keuhkoihinsa viileää aamuilmaa. Hän työntää väsyneet jalkansa kuluneisiin sandaaleihin. Edessä on jälleen koko päivän mittainen kävelymatka.

Varhaisaamun auringon säteet osuvat hänen selkäänsä, kun hän seuraa pölyistä tietä, joka vie ohi viinitarhan, läpi oliivilehdon ja ylös jyrkkää kukkulaa. Kulkiessaan hän kohtaa muita liikkeelle lähteneitä ihmisiä – pelloillaan käyskenteleviä maanviljelijöitä, kiireisiä kauppiaita, jotka ovat lastanneet juhtiensa selkään korkeita tavaravuoria, sekä Jerusalemiin meneviä pyhiinvaeltajia. Matkamies ja hänen toverinsa puhuvat kaikille tapaamilleen ihmisille. Miksi? He haluavat täyttää Jeesuksen käskyn olla hänen todistajiaan ”maan ääriin asti” (Apostolien teot 1:8).

Tuo matkalainen voisi hyvin olla apostoli Paavali, Barnabas tai kuka tahansa ensimmäisen vuosisadan karaistuneista lähetystyöntekijöistä (Apostolien teot 14:19–26; 15:22). He olivat sinnikästä, päättäväistä joukkoa. Matkanteko oli vaikeaa. Apostoli Paavali  kuvaili merellä kokemiaan vastoinkäymisiä: ”Kolme kertaa koin haaksirikon, vuorokauden olen viettänyt syvässä meressä.” Kuivalla maalla matkustaminen ei ollut yhtään helpompaa. Paavali sanoi usein olleensa ”vaaroissa jokien tähden” ja ”vaaroissa maantierosvojen tähden”. (2. Korinttilaisille 11:25–27.)

Millaista olisi ollut matkustaa noiden lähetystyöntekijöiden kanssa? Miten pitkän matkan olisit taittanut yhdessä päivässä? Mitä sinun olisi pitänyt ottaa mukaasi, ja missä olisit yöpynyt matkan varrella?

Matkantekoa maitse. Ensimmäiselle vuosisadalle tultaessa roomalaiset olivat rakentaneet laajan tieverkoston, joka yhdisti valtakunnan suurimmat kaupungit. Nuo tiet oli suunniteltu huolella ja rakennettu lujiksi. Monet niistä olivat 4,5 metriä leveitä, niissä oli laatta- ja reunakiveykset ja niiden varsilla oli välimatkoja osoittavia pylväitä. Tuollaisella tiellä lähetystyöntekijä, esimerkiksi Paavali, saattoi kulkea kolmisenkymmentä kilometriä päivässä.

Palestiinassa useimmat tiet olivat kuitenkin vaarallisia aitaamattomia polkuja, jotka kulkivat peltojen ja rotkojen vieritse. Matkalaisen tielle osui joskus villieläimiä ja ryöstäjiä, ja toisinaan tiet olivat kokonaan poikki.

Mitä matkamiehellä piti olla mukanaan? Joitakin välttämättömyyksiä olivat keppi puolustautumista varten (1), rullalle käärittävä nukkumisalusta (2), rahakukkaro (3), varasandaalit (4), eväslaukku (5), vaihtovaatteet (6), kokoontaitettava nahkasanko kaivoveden nostamiseen matkan varrella (7), vesileili (8) ja tilava nahkalaukku henkilökohtaisia tavaroita varten (9).

Lähetystyöntekijät kohtasivat varmasti matkustavia kauppiaita, jotka myivät tavaroitaan kulkiessaan kauppapaikasta toiseen. Kauppiaat luottivat varmajalkaisiin aaseihin. Yksikään toinen eläin ei pärjännyt yhtä hyvin jyrkillä ja kivikkoisilla teillä. Täyttä kuormaa kantavan vahvan aasin kerrotaan kulkeneen päivässä jopa 80 kilometriä. Härkävankkurit olivat hitaampia; ne kulkivat vain 8–20 kilometriä päivässä. Härät jaksoivat kuitenkin kantaa painavampia kuormia, ja ne sopivat hyvin lyhyille matkoille. Matkaa tekevä saattoi ohittaa kameli- tai  aasikaravaanin: kymmeniä eläimiä, jotka kantoivat selässään eri puolelta maailmaa peräisin olevia tavaroita. Toisinaan pikalähetti viiletti ohi ratsuineen mukanaan postia ja kuninkaallisia säädöksiä valtakunnan etuvartiolle.

Illan tullen matkalaiset kävivät nukkumaan tien varteen kyhätyille leiripaikoille. Jotkut saattoivat yöpyä karavaaniseraissa. Se oli aidattu alue, jonka keskellä olevan sisäpihan ympärillä oli kalustamattomia huoneita. Nämä likaiset, epämiellyttävät paikat eivät täysin suojanneet huonolta säältä tai varkailta. Matkalla olevat lähetystyöntekijät majoittuivat varmasti sukulaisten tai muiden uskovien luo aina kun mahdollista (Apostolien teot 17:7; Roomalaisille 12:13).

Matkanteko meritse. Pienet laivat ja veneet kuljettivat tavaroita ja matkustajia rannikkovesillä ja yli Galileanmeren (Johannes 6:1, 2, 16, 17, 22–24). Monet suuremmat laivat halkoivat Välimerta ja kuljettivat tavaraa kaukaisiin satamiin ja takaisin. Näillä aluksilla tuotiin ruokatavaroita Roomaan ja kuljetettiin hallintoviranomaisia ja tiedonantoja satamasta toiseen.

Merimiehet navigoivat näköhavaintojensa perusteella – päivisin heitä ohjasivat maamerkit, öisin tähdet. Siksi merellä matkustaminen oli suhteellisen turvallista vain toukokuusta syyskuun puoleenväliin, jolloin sää oli yleensä tyynempi. Haaksirikkoja sattui usein. (Apostolien teot 27:39–44; 2. Korinttilaisille 11:25.)

Ihmiset eivät lähteneet merimatkoille siksi, että se olisi ollut miellyttävämpää kuin maitse matkustaminen. Alukset olivat lähinnä rahtilaivoja, joilla matkustajien mukavuutta ei pahemmin ajateltu. Matkustajat oleskelivat ja nukkuivat kannella, olipa sää millainen hyvänsä. Kannen alla olevaan kuivaan tilaan lastattiin kallisarvoiset tavarat. Matkustajat söivät mukaansa ottamiaan eväitä. Vain juomaveden sai laivalta. Toisinaan sää oli todella epävakaista. Armottomat myrskyt ja rauhaton meri aiheuttivat merisairautta, joka kesti usein monta päivää.

Huolimatta niistä hankaluuksista, joita sekä maitse että meritse matkustamiseen liittyi, Paavali ja muut lähetystyöntekijät levittivät laajalti ”valtakunnan hyvää uutista” tuolloin tunnetussa maailmassa (Matteus 24:14). Vain kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun Jeesus oli käskenyt opetuslastensa todistaa hänestä, Paavali saattoi kirjoittaa, että hyvää uutista oli saarnattu ”kaikessa luomakunnassa, joka taivaan alla on” (Kolossalaisille 1:23).