Vartuin Los Angelesissa Kaliforniassa asuinalueilla, jotka olivat tunnettuja jengeistä ja huumeista. Perheemme kuudesta lapsesta minä olin toiseksi vanhin.

Kuuluimme evankeliseen kirkkoon, ja äiti kasvatti meidät sen mukaisesti. Teini-iässä vietin kuitenkin kaksoiselämää. Sunnuntaisin lauloin kirkkokuorossa, mutta muina päivinä juhlin, käytin huumeita ja harjoitin sukupuolista moraalittomuutta.

Olin äkkipikainen ja väkivaltainen. Voittaakseni tappelun saatoin käyttää aseena mitä tahansa, minkä sain käsiini. Sillä, mitä opin kirkossa, ei ollut minuun vaikutusta. Minulla oli tapana sanoa: ”Kosto on Herran – ja minä olen hänen aseensa!” Kouluaikana 60-luvun loppupuolella sain vaikutteita Mustat pantterit -nimiseltä poliittiselta ryhmältä, joka turvautui väkivaltaan kansalaisoikeuksien puolesta. Niinpä liityin kansalaisoikeuksia ajavaan oppilaskuntaan. Järjestimme useita mielenosoituksia, jotka johtivat joka kerta koulun tilapäiseen sulkemiseen.

Mielenosoitukset eivät tuntuneet riittävän väkivaltaiselle luonteelleni. Seuraava askel oli viharikokset. Esimerkiksi kerran olin ystävieni kanssa katsomassa elokuvia, jotka käsittelivät afrikkalaisten orjien aikoinaan Yhdysvalloissa kokemia kärsimyksiä. Raivostuneina näkemästämme epäoikeudenmukaisuudesta hyökkäsimme suoraa päätä elokuvateatterissa olleiden valkoisten nuorten kimppuun. Sitten menimme valkoisten asuinalueille etsimään lisää hakattavia.

Ollessani vasta alle 20-vuotias minä ja veljeni olimme jo täysverisiä rikollisia ja jouduimme vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Olin tekemisissä myös erään pahamaineisen jengin kanssa, johon yksi nuoremmista veljistäni kuului. Vajosin elämässäni yhä syvemmälle.

Erään ystäväni vanhemmat olivat Jehovan todistajia. He kutsuivat minut seurakuntansa kokoukseen, ja päätin mennä. Näin heti, miten erilaisia todistajat olivat. Kaikilla oli Raamattu, ja he käyttivät sitä kokouksen aikana. Nuoret pitivät jopa puheita! Tieto siitä, että Jumalalla on nimi, Jehova, ja se, että sitä käytettiin, teki minuun vaikutuksen (Psalmit 83:18). Seurakuntaan kuului ihmisiä monista kansallisuuksista, mutta rotuerot eivät selvästikään jakaneet heitä.

En aluksi halunnut tutkia Raamattua todistajien kanssa, vaikka kävinkin mielelläni heidän kokouksissaan. Eräänä iltana, kun olin  kokouksessa, joukko ystäviäni meni konserttiin. Siellä he pieksivät kuoliaaksi teini-ikäisen pojan, joka ei suostunut antamaan heille nahkatakkiaan. Seuraavana päivänä he kerskailivat tekemällään murhalla, ja oikeudessakin he vain naureskelivat teolleen. Useimmat heistä saivat elinkautisen vankeusrangaistuksen. Olin todella iloinen, etten ollut mennyt tuona iltana heidän mukaansa. Päätin muuttaa elämäni ja alkaa tutkia Raamattua.

Koska olin elänyt rotuennakkoluulojen keskellä, Jehovan todistajien keskuudessa näkemäni asiat hämmästyttivät minua. Esimerkiksi kun erään valkoisen todistajan piti matkustaa ulkomaille, hän jätti lapsensa mustan perheen hoidettaviksi. Muuan valkoinen perhe taas otti kotiinsa mustan nuoren, joka tarvitsi asuinpaikan. Olin vakuuttunut siitä, että Johanneksen 13:35:ssä olevat Jeesuksen sanat soveltuivat Jehovan todistajiin. Hän sanoi: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” Tiesin löytäneeni järjestön, jonka yhteydessä vallitsee todellinen veljeys.

Raamattua tutkiessani tajusin vähitellen, että minun oli muutettava ajatteluani. Minun oli uudistettava mieleni niin, etten pelkästään käyttäytyisi rauhaisasti vaan myös pitäisin rauhaan pyrkimistä parhaana elämäntapana. (Roomalaisille 12:2.) Pikkuhiljaa edistyin, ja tammikuussa 1974 minut kastettiin Jehovan todistajaksi.

Vielä kasteen jälkeenkin minun täytyi ponnistella hillitäkseni äkkipikaisuuteni. Kerran ollessani kertomassa Raamatun sanomasta ovelta ovelle lähdin ajamaan takaa varasta, joka oli juuri vienyt autostani radion. Kun olin saamassa hänet kiinni, mies pudotti radion ja juoksi tiehensä. Kertoessani toisille, miten sain radioni takaisin, eräs ryhmässä ollut vanhin kysyi minulta: ”Stephen, mitä olisit tehnyt, jos olisit saanut varkaan kiinni?” Tuo pysäyttävä kysymys kannusti minua työskentelemään edelleen sen hyväksi, että olisin rauhaa rakastava.

Lokakuussa 1974 aloitin kokoaikaisen sananpalveluksen. Käytin joka kuukausi 100 tuntia raamatulliseen opetustyöhön. Myöhemmin sain olla vapaaehtoistyössä Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Vuonna 1978 palasin Los Angelesiin huolehtimaan sairaasta äidistäni. Kaksi vuotta myöhemmin avioiduin rakkaan vaimoni Aarhondan kanssa. Hän oli suureksi avuksi huolehtiessamme äidistä hänen kuolemaansa asti. Myöhemmin kävimme yhdessä Vartiotornin raamattukoulun Gileadin ja saimme määräalueeksemme Panaman, missä edelleen palvelemme lähetystyöntekijöinä.

Kasteeni jälkeen olen kohdannut useita tulenarkoja tilanteita. Olen oppinut poistumaan paikalta tai muulla tavalla rauhoittamaan tilanteen, jos joku yrittää ärsyttää minua. Monet, myös vaimoni, ovat kiittäneet minua siitä, miten olen käsitellyt tällaiset tilanteet. Olen itsekin yllättynyt! En kuitenkaan ota persoonallisuudessani tapahtuneista muutoksista kunniaa itselleni. Uskon, että ne ovat pikemminkin osoitus Raamatun voimasta muuttaa ihmisiä (Heprealaisille 4:12).

Raamattu on antanut elämälleni tarkoituksen ja opettanut minua olemaan aidosti rauhaa rakastava. Enää en hakkaa ihmisiä. Sen sijaan yritän auttaa heitä paranemaan hengellisesti. Aikoinaan tutkin Raamattua jopa kouluaikaisen vihamieheni kanssa! Hänen kasteensa jälkeen olimme jonkin aikaa asuintovereita. Olemme yhä läheisiä ystäviä. Tähän mennessä yli 80 niistä, joiden kanssa minä ja vaimoni olemme tutkineet Raamattua, on vihkinyt elämänsä Jehovalle ja mennyt kasteelle.

Olen syvästi kiitollinen Jehovalle siitä, että saan elää onnellista ja tarkoituksellista elämää yhdessä todellisten veljien ja sisarten kanssa.