Eläintieteilijät ovat tienneet jo kauan, että siimajalkaiset pystyvät tarttumaan lujasti kiviin, laitureihin ja laivojen pohjiin. Niiden liiman sanotaan päihittävän ylivoimaisesti synteettiset liimat. Mutta se, miten siimajalkaiset pystyvät tarttumaan märkiin pintoihin, on alkanut valjeta tutkijoille vasta viime aikoina.

 Mieti: Tutkimuksissa on selvinnyt, että siimajalkaisiin kuuluva merirokko ui toukkavaiheessaan vapaasti vedessä ja etsii sopivaa pintaa, johon tarttua. Kun toukka on löytänyt hyvän paikan, se nähtävästi erittää kahta erilaista ainetta. Ensimmäinen aine on öljyistä, vettä hylkivää nestettä. Se poistaa veden kiinnityspinnalta ja valmistaa pinnan toista ainetta varten, joka koostuu fosfoproteiineista.

 Yhdessä nämä kaksi ainetta saavat aikaan lujan liimauksen, jota edes bakteerit eivät pysty heikentämään. Liiman kestävyys onkin erittäin tärkeää, koska merirokko viettää loppuelämänsä kiinnittyneenä samaan paikkaan.

 Merirokon liiman valmistusprosessi on paljon monimutkaisempi kuin tutkijat ovat aikaisemmin ajatelleet. Eräs asiaa tutkineen tutkimusryhmän jäsen sanoi: ”Kyseessä on uskomattoman nerokas luonnonmukainen tapa käsitellä veden peittämiä pintoja.” Tutkimustulokset voivat auttaa kehittämään veden alla käytettäviä liimoja sekä luonnonmukaisia liimoja elektroniikka- ja lääketeollisuuden käyttöön.

 Mitä ajattelet? Onko merirokon luja liima evoluution vai suunnittelun tulos?